Ihminen ja arvo

Usein kuulee tarjoiltavan selitykseksi kaikelle pahalle (sodille, väkivallalle, tapoille, rasismille, syrjinnälle, kansanmurhille) sitä, että tekijätaho ei ”näe uhrejaan ihmisinä” tai ”ei tunnusta näiden ihmisarvoa”. Niin taajaan tällaisia fraaseja heitellään, että olen vähitellen alkanut uskoa niiden tarkoittavan jotakin sanojalleen, ehkä jopa kuvaavan kirjaimellisesti jonkun intuitiivista käsitystä maailmassa vallitsevista syy- ja seuraussuhteista. Ja onhan kysymys ihmisarvosta havaitusti yksi niitä erittäin harvoja filosofisia ongelmia, johon väärän vastauksen antamalla voi päätyä iltapäivälehden otsikoihin. Tämä kaikki huolestuttaa minua, sillä kuten täällä syrjäisessä blogissa lynkkausjoukkojen tavoittamattomissa uskallan tunnustaa, en oikein osaa mitenkään asettua puolustamaan väitettä, että ihmisillä on jokin ihmisarvo. Olen siis ehkä monenkin mielestä potentiaalinen kansanmurhaaja. Olisi sitä paitsi mukavaa voida keskustella ihmisenä olemisen perusasioista muidenkin kuin vain aivan tietyntyyppiseen teoreettiseen jargoniin sosiaalistuneiden ihmisten kanssa. Tämä kuitenkin edellyttäisi kykyä tulla edes jotenkin vastaan keskustelukumppanin käyttämällä sanastolla, ja minulla on aina humanistiseen käsiteavaruuteen joutuessani todella perustavanlaatuisia suunnistusvaikeuksia: en yrityksistäni huolimatta koe juurikaan ymmärtäväni näitä näennäisen arkisia lausumia, joissa esiintyvät käsitteet 'ihmisarvo' ja 'tasa-arvo' tai joissa ihmisyksilöön tahi ihmisyyteen ylipäätään liitetään jokin arvo.

Sinänsä tykkään kyllä kovasti käsitteestä 'arvo' - vaikka sitä niin kovin pilkataankin. Eniten sitä pilkataan juuri siinä merkityksessä, jossa se minusta on käyttökelpoisin. Maailmassa on mielestäni aivan liian vähän arvokeskustelua ja sitä paitsi arvo on ihan hyvä analyyttinen käsite empiirisissä yhteiskuntatieteissä. Minusta on tärkeää voida jotenkin tunnistaa sellaiset poliittiset konfliktit, jotka eivät palaudu (ts. joita ei voi edes uskottavalla uudelleentulkinnalla palauttaa) erimielisyyksiksi tosiasioista, mutta joita ei myöskään tyhjentävästi voi selittää toimijoiden keskenään ristiriitaisilla intresseillä tai toisistaan eroavilla identiteeteillä. En tiedä mitään 'arvoa' parempaakaan termiä, jolla voisi nimetä tällaisen poliittisen erimielisyyden kohteen.

Tässä mielessä arvo kuitenkin on jotain, mikä kiinnitetään yleiseen periaatteeseen, sosiaaliseen käytäntöön tai yksilölliseen toimintatapaan - ei koskaan keskikokoisiin kiinteisiin objekteihin, jollaisia ihmisyksilötkin ovat. Keskikokoisten kiinteiden objektien arvosta voidaan käsittääkseni puhua lähinnä niiden hinnan synonyyminä, mutta oletettavasti ihmisarvosta puhujat eivät suinkaan tahdo viritellä keskustelua siitä, mikä olisi käypä markkinahinta ihmiselle. Niinpä näyttäisi siltä, ettei ihmisarvolla ole mitään yhteyttä sanan 'arvo' normaaleihin käyttöihin.

Ihmisyyden arvostaminen ihmisessä sinänsä tarkoittaisi kai sitä, että voisin esimerkiksi ottaa tarkasteluun yksittäisen kissan ja yksittäisen ihmisen, verrata näitä keskenään ja todeta sitten arvostavani enemmän ihmistä, koska tämä on ihminen. No, en voi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei kissayksilöä voi sen kummemmin arvostaa kuin myöskään olla arvostamatta, kysymyksen kun voi asettaa vain koskien toimijoita (ihmisyksilöitä tai instituutioita), jotka toteuttavat joitain periaatteita ja käytäntöjä. Juuri tässä mielessä ihmisyksilöä tietenkin on mahdollista arvostaa vaikkei ihmisellä varsinaisesti ajattelisikaan olevan mitään arvoa: häntä voi arvostaa sen tähden ja siinä määrin, kun hänellä on arvostelukykyä valita hyviä arvoja toimiansa ohjaamaan. Arvostaa onkin normaalikäytössä erittäin epädemokraattinen termi: arvostan itsestäänselvästi joitakin ihmisiä enemmän, toisia vähemmän.

Myönnän kyllä että tässä kohdin lipsun: suhtaudun usein johonkin en-niin-korkealle-arvostamaani ihmiseen kuin kissaan tai muuhun luonnonolioon - toisin sanoen löpsön sallivasti: ”siinä se nyt taas menee, ajaa näemmä vain omia välittömiä etujaan mutta eipä siltä tietysti voisi muuta odottaakaan...”. Olen periaatteessa sitä mieltä, että minun kenties olisi hyväksi tehdä tiukempi ero ihmisen ja ei-ihmisen välille ja suhtautua useampiin ihmisiin sillä ankaruudella, jolla nyt suhtaudun vain korkealle arvostamiini. Mutta sellainen vakavastiottaminen on aggressiivinen ja vaativa ele, joka tarkoittaa etten jätä ihmistä rauhaan. Ja pelkäänpä, ettei tämä vakavastiottaminen ja tilivelvolliseksi asettaminen – joka on siis ainoa tuntemani tapa selkeästi erottaa ihminen ei-ihmisestä – ole laisinkaan sitä, mitä ”ihmisarvon tunnustamisella” tarkoitetaan. Kun puhutaan ”ihmisyyden tunnustamisesta” ja ”ihmisarvoisena kohtelusta”, sen annetaan ymmärtää olevan jotakin pehmoista ja lämmintä, lahja tai etuoikeus, jotain minkä annan Sinulle vain koska olet ihminen. Mutta annanko ikinä kenellekään etuoikeuksia ihmisyyden perusteella? Varmaan joku ”käytännöllinen” käytännöllinen filosofi ehdottaisi tämän selvittämiseksi veikeitä ajatusleikkejä. Siis jotakin tyyliin ”jos sinun pitäisi itse hengissä säilyäksesi tappaa kissa tai ihminen, niin kumman tappaisit?” Mutta jos se, onko minulla ihmisarvon käsitettä, paljastuu vain tilanteessa, johon tosiasiallisesti en koskaan joudu, niin kovin vakuuttavana en osaa todistusta pitää. Sitä paitsi en ole ikinä osannut kovin vilpittömästi mennä mukaan tämänkaltaisiin ajatusleikkeihin: kun en ole ollut missään etäisestikään vastaavassa ääritilantessa, en tosiaankaan luule voivani tietää mitä tekisin.

Ilman ääritilannetta en tietenkään tapa toista ihmistä, mutta enpä tapa kissaakaan - ja totta puhuen olen niin huono fyysisessä väkivallassa, että helposti tulee kärpäsenkin tahallisesta tappamisesta pitkäksi aikaa syyllinen olo. (Etenkin jos se on siinä jo pidempään samassa tilassa pörissyt ja tutuksi tullut.) En tahtoisi sallia ihmisiä vahingoitettavan muuallakaan – mutta toisaalta tiedän, että näin tehdään yhdessä jos toisessakin maailmankolkassa, ja tässäpä vain möllötän enkä henkeäni vaarantaen riennä katastrofialueille pelastaakseni edes yhden. Tässä on vain aste-ero siihen, miten käytännössä suhtaudun kissoille ja kärpäsille ”jossain muualla” aiheutettavaan ja ”jonkun muun” aiheuttamaan kärsimykseen. Jos joskus konkreettisesti puutun johonkin, on kovin sattumanvaraista mihin. Eivät siinä mitkään jylhän absoluuttiset periaatteet juuri manifestoidu.

(Väärinkäsitysten välttämiseksi vielä todettakoon ettei 'elämän arvo' ole minulle yhtään ihmisarvoa ymmärrettävämpi idea. Ei se kärpäsen tappamatta jättäminenkään minään varsinaisena moraalikysymyksenä näyttäydy.)

Ja sitten on tämä tasa-arvo! Ymmärrän kyllä käsitteen idean niin kauan kun sitä käytetään tiukasti kontekstoituna ja paikallisesti: tiettyä tasa-arvon muotoa voidaan edistää päättämällä, että instituution I sisällä tilanteissa tyyppiä T kaikkia ihmisyksilöitä kohdellaan taustamuuttujien a, b ja c saamista arvoista riippumatta muuttujien x ja y suhteeen samalla tavalla. Hyvin toimii. Mutta heti jos jommat kummat muuttujat ja niiden mahdolliset arvot (tai instituutiot ja tilanteet, joissa periaatetta sovelletaan) on vähänkin löysemmin määritelty, koko homma vesittyy. Ja ikävä kyllä tällainen epämääräinen käyttö kattaa noin 99% sanan 'tasa-arvo' esiintymistä.

Tasa-arvoisen kohtelun edistämisestä puhutaan usein kuin se olisi jotain hyvin yksinkertaista eikä potentiaalisten epätasa-arvon muotojen tunnistaminen vaatisi kummoisiakaan älyllisiä ponnistuksia. Kyse on vain asenteesta: ikävä epätasa-arvo väistyisi, jos vain kaikki kaikissa tilanteissa avaisivat sydämensä kohdatakseen meistä jokaisesta löytyvän yleisinhimillisen ytimen ja tuijottaisivat sitten tätä ydintä niin kiivaasti, että yksilölliset erot häipyvät näkyvistä. Tällaisesta ympäripyöreästä tasa-arvoideaalista (ajatuksesta että jokaisen toimijan on vain kaikessa toiminnassaan pyrittävä kaikkien tasa-arvoiseen kohteluun kaikilla tavoin) on havaitusti enimmäkseen pelkkää haittaa: hyvillä aikomuksilla peitetään ja oikeutetaan tosiasiallista mielivaltaa. Jos nyt ylipäätään on mielekkäästi ajateltavissa jokin sellainen muuttuja kuin ”yleinen tasa-arvo”, jota joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa voi olla enemmän ja toisissa vähemmän (epäilen kyllä hiukan tätäkin ideaa...), niin vähintään olisi älyllisesti rehellistä tunnustaa, että tätä yleistä tasa-arvoa voidaan lisätä vain listaamalla loputtoman uutterasti erilaisia mahdollisia epäoikeudenmukaisen syrjinnän ja epätasa-arvon muotoja kaikkine muuttujineen ja rakentamalla jokaiselle niistä oma institutionaalinen täsmäestokoneistonsa.

Kokonaan oma lukunsa on sitten tämä (populaari-)psykologinen puhe ihmisen arvosta, joka sekin menee minulta enimmäkseen yli ymmärryksen. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että joku ihminen ”kokee itsensä arvottomaksi” (tämä on yleinen fraasi itsetunto- ja masennusaiheisessa puheessa)? Ymmärrän kyllä erittäin hyvin mahdolliseksi tunteen, ettei ”kukaan muu” (ts. riittävän moni muu) tunnista ja arvosta niitä hyviä ominaisuuksia, joita henkilö itsellään kokee olevan. Olen käyttöyhteyden vuoksi olettanut, että kenties fraasi tarkoittaakin juuri kokemusta, että muut eivät arvosta vaan kohtelevat alentuvasti. Mutta jos näin olisi, niin miksi se sitten esitettäisiin tuossa harhaanjohtavassa ”kokee itsensä” -muodossa? Joka tapauksessa fraasin kirjaimellinen tulkinta johtaa hämmentävään performatiiviseen ristiriitaan: jos ihmisen arvostaminen on juuri hänen arvottamis- ja arvostelukykynsä arvostamista ja joku nyt sitten tosiaan kokee itsensä arvottomaksi, niin miten ihmeessä tämä itsensä arvottomana näkevä tällöin voisi antaa jotain arvoa itsensä tekemälle arvostelmalle omasta arvostaan? Tai hieman toisin muotoiltuna: jos fraasi tulkittaisiin kirjaimellisesti, niin eikö esimerkiksi masentunutta tällöin tulisi luonnehtia pikemminkin ihmiseksi, joka kokee kaiken muun paitsi itsensä arvottomaksi (uskoohan hän kuitenkin tunnetasolla vakaimmin juuri oman itsensä arvostelmaan kaikkien maailman asioiden arvottomuudesta), kun taas itsensä aidosti arvottomaksi kokeva menisi saman tien psykoosiin?

Olisipa kyllä hauskaa, jos joku jaksaisi vääntää rautalangasta, missä kohdin olen ymmärtänyt arkikielen 'arvon' ja 'ihmisen' väärin.