perjantai 6. heinäkuuta 2012

Esseeminien tunne-elämät vertailussa ja ohjelmanjulistus uudelle esseeromaanille


Taannoisessa esseekeskustelussa vieläkin pysyäkseni: mietityttämään jäivät myös heitot mahdollisesta uuden lajityypin eli esseeromaanin noususta. Tällaista ilmiötä on ennustanut ja kaivannut ainakin Tommi Melender useassakin yhteydessä, mm. Mitä essee tarkoittaa? -kirjaseen sisältyvässä esseessään. En tiedä, mitä Melender oikeastaan esseeromaanilla tarkoittaa, antamiensa esimerkkien perusteella luultavasti jotain melko laajaa ja epämääräistä, mutta minulla itselläni sattuu olemaan aika selkeä ja spesifi visio siitä millaista esseen ja romaanin rajoilla liikkuvaa tekstiä tahtoisin lukea, joten kerronpa sen tässä.

Minusta uutta esseeromaania kannattaisi lähteä rakentamaan pikemmin fiktionalisoimalla esseegenreä kuin esseistämällä romaanigenreä. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi tarkoittaa narratiivisten elementtien lisäämistä esseeseen, juoni nyt muutenkin tylsintä romaanitaiteessa. Haaveilemanilaisen uuden esseeromaanin fiktionaalisuus ilmenisi narratiivisuuden sijaan siinä, että monien esseistien jo nytkin fiktiivisiksi julistamista esseeministä tulisi entistä uskottavammin fiktiivisiä. Eseeromaani olisi siis monologimuotoinen essee, jonka joku ehkä voisi kirjoittaa. (Paino sanoilla joku ja ehkä.) Luulen että ideani tarkempi avaaminen vaatii hieman alustusta siitä, miten esseegenren ylipäätään näen. Siksipä seuraa hieman uusiin kotimaisiin esimerkkeihin tukeutuvaa tyypittelyä siitä, millä eri tavoin esseeminät (fiktiivisyysasteestaan riippumatta) voivat suhteutua tunneilmaisuun ja millaisia tunnesiteitä lukija voi näihin esseeminiin muodostaa.

Alalaji 1: analyyttinen tunnepuhe

Anu Silfverbergin taannoinen Luonto pakastimessa oli mielestäni paitsi nautinnollinen lukukokemus myös kiistattomasti esseekokoelma käsitteen perusmerkityksessä. Ne jotka väittävät sen koostuvan sanomalehtikolumneista eivät luultavasti ole edes lukeneet koko kirjaa, jossa niille kolumneille on jo tapahtunut aika paljon. Kieli oli ehkä vähän turhan journalistista eli yksinkertaista jopa minunkin makuuni, mutta ajatukset eivät olleet. Kirjan arkkitehtuurikin oli oikein hyvä, parhaat palat keskellä. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi kirjan vastaanotossa toistuvasti korostettiin, että juuri Silfverberg on kotimaisessa nykyesseistiikssa se, joka on pannut rohkeasti tunteensa peliin ja tuonut tunteet näkyviin. No, toki hän itse esipuheessa ilmoittaa tehneensä jotain sinne päin, mutta oma suora kokemukseni oli ihan vastakkainen: Silfverbergin teksti tuntui omassa genressään suorastaan poikkeuksellisen älylliseltä ja analyyttisen epätunteelliselta.

Silfverberg toki nimeää vähän väliä erilaisia itsessään havaitsemiaan tunteita, mutta tällainen puhetapahan vain kertoo, että ei kyseisiin tunteisiin niin vahvasti samastu, etteikö pysty niitä itsereflektiivisesti analysoimaan ja selittämään. Vaikka kirjoittajan näkökulmasta olisikin välillä oltu jonkin nolostuttavan intiimin asian äärellä, tekstin itseanalyyttinen sävy ei vedä lukijaa nolosteluun mukaan. Tunnetason samastuminen ei tällaisen tekstin lukijassa ilmene haluna reagoida esseistin tunteisiin vaan haluna päästä käymään älyllistä keskustelua kirjoittajan kanssa: kysyä tarkennuksia ja ehdottaa uusia kontekstointeja käsitellyille ilmiöille.

Mutta mikä Silfverbergin esseeminän tunne-elämään samastumisen saa esimerkiksi minun tapauksessani aikaan? Yhtäältä varmastikin se, että kirjoittajan itsesuhde on tuttu, hän suhtautuu tunteisiinsa samalla tavalla refleksiivisesti kuin minäkin omiini. Toisaalta tuttuus kuitenkin perustunee lähes yhtä paljon esseiden sisältöön kuin muotoon: siihen että voin ymmärtää hänen kuvaamiensa tunteiden syntyvän hänen kuvaamissaan tilanteissa. Tämä tulee ilmeiseksi, kun vertaan Silfverbergin Luontoa pakastimessa toiseen tunne-erittelevää tunnepuhetta sisältävään esseekokoelmaan, Jaana Seppäsen Carmenin silmiin. Seppänen kirjoittaa ihan miellyttävällä tyylillä mutta koko se tunnemaailma, jota hän kuvaa ja analysoi, tuntuu minusta vieraalta: en ollenkaan pysty samastumaan tunteisiin, jollaisia Seppänen kertoo tuntevansa. Sama epämääräinen vieraus vaivaa toki myös älyllisiä kysymyksenasetteluja: Seppänen yrittää (osin kyllä ihan ennenkuulumattomin eli selvästi itseajatelluin argumentein) suostutella minua eroon uskomuksista jollaisia minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. En voi sanoa, että olisin osannut pitää Carmenin silmistä, tunneperäisten subjektiivisten kosketuskohtien puute sai tuntemaan itsensä jotenkin ulkopuoliseksi (pahimmillaan suhteessa ihmiskuntaan tai vähintäänkin suhteessa kirjan implisiittiseen kohderyhmään).

Alalaji 2: tunteiden ilmentäminen ja oirehdinta

Tervejärkinen analyyttisyys ei tietenkään ole mikään esseekirjoittamisen itsestäänselvä ideaali, ja oma viehätyksensä on myös tekstillä, joka ei tematisoi kirjoittajansa tunnereaktioita tarkastelun kohteeksi vaan ilmentää niitä suoraan. Mahdollisuus bongata tekstistä traumaattista oirehdintaa ja (näennäisen) itsetiedottomia projektioita tuo lukemiseen omanlaistaan virittyneisyyttä ja intensiteettiä. Tämä toki edellyttää, että lukija pystyy jossain määrin samastumaan yhtäältä tiedostamattomia traumoja hallitsemattomasti oirehtivaan olemistapaan yleisellä tasolla ja toisaalta erityisesti niihin nimenomaisiin traumoihin, joita kirjoitus ilmentää ja oirehtii. Samastumisvaatimus ei kuitenkaan käy kriteeriksi, jolla voisi erotella esseealalajeja toisistaan, sillä kuten edellä tuli esiin, myös analyyttinen alalaji edellyttää  jo valmiiksi olemassaolevaa tunne-elämällistä tuttuutta puhutellakseen.

Minun kohdallani esimerkiksi Timo Hännikäisen esseet täyttävät tekstin perustunneväritykseen ja peruspelkoihin samastumisen kriteerin, joten hänelle jotenkin automaattisesti antaa anteeksi sen, että hänen argumentaationsa on johonkin Sifverbergiin verrattuna todella sekavaa ja ristiriitaista ja tulvillaan omituisia implisiittisiä tosiasiaoletuksia. Antti Nylen puolestaan käyttää tätä kakkosalalajin kirjoitustekniikkaa täysin hallitun oloisesti ja elegantisti. Hän esimerkiksi leikkii koko ajan mittasuhteilla: objektiivisesti isot (tai tilastollisesti keskimäärin isoina pidetyt)asiat näytetään pieninä ja päinvastoin. On ihan kiinnostava huomata, että vaikkei aina edes kuvittele tajuavana mitä traumaa tai pakkomiellettä mikäkin mittasuhdevääristymä oirehtii (= esittää oirehtivansa), niiden äärellä syntyy silti vahva intiimiyden yleisvaikutelma. Sen voi siis luoda täysin mekaanisesti tietyin aika yksinkertaisin tekstuaalisin keinoin. Tällainen intensiivisyys on esteettisesti miellyttävää mutta isoina annoksina raskasta.

Tässä esseen alalajissa on se riski, että ne, joille esseistin oirehtimat pelot ja traumat ovat vieraita, reagoivat julkiseen oirehdintaan samastumisen sijaan ymmärtämällä: vetävät esiin keittiöpsykologisen käsitearsenaalinsa ja kuoliaaksisyleilevät esseistin palauttamalla kaikki hänen ajatuksensa hänen tunne-elämäänsä. (Tätä tuskin kukaan esseisti erityisemmin toivoo, mutta äärimmäiset tapaukset kuten Hännikäinen jo vähän houkuttavat omaakin sisäistä keittiöpsykologiani astumaan esiin.) 

Alalaji 3: tunne-elämän pitäminen taka-alalla

Kolmas alalaji ovat esseistit, jotka eivät puhu tunteistaan analyysin kohteina (osana havainnoitavaa maailmaa), mutta eivät myöskään millään täysin ilmeisillä ja läpinäkyvillä tavoilla oirehdi ja ilmennä niitä itse tekstissä, vaan onnistuvat säilyttämään puhtaan älyllisen perusvireen. Tätä lajityyppiä edustaa tyypillisimmillään tasapainoinen ja humaani, järkkymättömän maltillinen keskitien sovittelija loputtomine "yhtäältä näin mutta toisaalta noin" -jahkailuineen. Toisaalta saman alalajin sisään menevät myös yliälylliset, läpeensä ironiset ja kyynisyyteen taipuvaiset kaikelleilkkujat. Näitä molempia yhdistää voimakas oman suhteellisuudentajun esiin tuominen. Jotta vaikutelma menee läpi, pitää esseiden aihevalinnoissa pysyä melko sovinnaisilla linjoilla. Heti jos kaikelleilkkuja ottaa asiakseen ilkkua myös muiden silmiin lähes näkymättömälle hyttyselle, hänkin paljastaa henkilökohtaiset traumansa eli sen, että hänen subjektiivisiin silmiinsä kyseiset hyttyset näyttävät isoilta. Onnistuneita esimerkkejä kaikelleilkunnasta onkin esseistiikasta vaikea löytää, sillä se lipsahtaa helposti jossain kohdin oirehdinnan puolelle. Satunnainenkin tällainen lipsaus taas muuttaa helposti lukijan perusasenteen koko kirjoittajan tuotantoon: hän alkaa jäljittää oireita sieltäkin, missä oikeastaan hallitsee puhtaasti älyllinen logiikka. 

Kaikissa kolmessa tapauksessa esseeminä tunteineen voi olla fiktiivinen tai vähemmän fiktiivinen ja hänen edustamansa tunteenilmaisu- ja -käsittelytyyli  voi olla joko tietoisesti valittu tai sitten kirjoittajalleen se ainoa luonteva. Ja kuten olen yrittänyt tuoda esiin, kaikkiin kolmeen kuuluu sekä esseistejä, jotka puhuttelevat minua että niitä jotka jättävät kylmäksi: puhuttelevuuteen vaikuttaa selvästi enemmän esiin tulevien subjektiivisten tunnemekanismien sisältö kuin se suhtautuuko kirjoittaja subjektiivisiin tunnemekanismeihinsa niitä analysoiden, niitä oirehtien vai ne sivuuttamaan pyrkien.

Varsinaisen esseegenren paradigmaattiseksi malliksi kannattaisi ehkä ottaa näistä alalaji ykkönen, kun taas kakkonen on se, mistä uusi esseeromaani voisi lähteä liikkeelle (tähän palaan ihan kohta). Alalaji kolmosen - siis tämän älyllisen, suhteellisuudentajuisen ja tunteista vaikenevan - roolista minulla ei kuitenkaan ole harkittua käsitystä. Vaikutelmani on, ettei mitään kovin suurta menetettäisi, jos sen edustajat joko siirtyisivät kirjoittamaan esseealalajeja 1 ja 2 tai alkaisivat tehdä esseiden sijaan reilusti tiedettä/ tietokirjallisuutta.
 
Koska johdonmukainen tunne-elämän taka-alaistaminen vie lukijalta mahdollisuudet tunnesamastumiseen, tämä kolmas tyylilaji on molemmissa ilmenemismuodoissaan niin puhtaasti älyn varassa, että tällaisten esseiden on hyvin vaikea onnistua. Lukija ärsyyntyy, jos ehdotonta ideologista tasapuolisuutta teeskentelevissä toisaalta--toisaalta -pohdinnoissa on ideologisia vinoumia (yleensä tietysti on) tai jos mukaironiset nälväisyt eivät osukaan maaliin. Etenkin tasapainoisella toisaalta--toisaalta -pohdiskelijalla (jolta puuttuu emotionaalisen lisäksi myös esteettinen aseistus eli epärakentavalle kyynisyydelle kiistatta ominainen tyylikkyys) täytyy olla rajoitteidensa vastapainoksi todella kiinnostavaa sanottavaa ja hiottu kieli. Mutta ilman muuta tässäkin tyylilajissa voi kirjoittaa loistavasti.

Sitten vihdoin itse asiaan: se mistä siis lähtisin liikkeelle eseeromaanigenren rakentamisessa on mahdollisimman puhdas kakkostyypin essee, jossa omia tunteita ei analysoida tai nimetä, vaan epäsuorasti ilmennetään. Tällaista muotoa ei puhtaana edusta yksikään empiirinen esimerkki, sillä tosiasiassa kaikki oirehtijat myös analysoivat, paljonkin.

Jos tahdot kirjoittaa esseeromaanin tarkoittamassani mielessä, noudata seuraavanlaista tekniikkaa: Valitse itseltäsi joitakin tunne-elämän perustraumoja, psyykkisiä sairauksia ja perversioita eli ylipäänsä vahvan yksilöllistä kokemuksellista ainesta, joiden tahdot antaa kirjoittua esseeksi. Lähde liikkeelle sellaisista maailmaa koskevista käsityksistä, joihin näiden traumojen, sairauksien ja perversioiden tähden miltei uskot, ajatuksista joita miltei ajattelet - tai ehkä tosiasiassakin ajattelet, mutta vain hiljaa mielessäsi max kaksi minuuttia ennen kuin järjen ääni keskeyttää. Kokeile mitä tapahtuu, jos ajatuskokeenomaisesti et hyväksykään järjen äänen kehotusta lähteä etsimään näiden melkein-ajateltujen ajatusten alkuperää ajattelijan tunne-elämästä. Etsi perusteet maailmasta itsestään, rationalisoi reippaasti traumasi uskottavaksi teoriaksi maailmasta.

Esseeromaani tässä rajatussa merkityksessä ei ole romaani, joka sirottelee esseististä ainesta (eli kirjailijan aitoja subjektiivisia näkemyksiä) fiktion sekaan. Esseeromaanin juju olisi olla muodon kannalta tarkastellen kokonaisuutena pupuankka, joka olisi näkökulmasta riippuen joko puhtaasti essee (puhuisihan se koko ajan maailmasta, viittaisi jaettuun todellisuuteemme) tai puhtaasti romaani (oltaisiinhan koko ajan kuitenkin fiktiivisen hullun pään sisällä). Haasteena olisi kirjoittaa siten, ettei lopputulosta voisi lukea yksinomaisesti kumpanakaan. Kirjailija ei myöskään saa sirotella rauhoittavia lukuvihjeitä siitä, mitä kohtia tulee lukea esseenä ja mitä kohtia romaanina. Tavoitteena olisi, että lukija joutuu itse valitsemaan, mitä hullun sanomisista hän päättää pitää kiinnostavina teorioina maailman luonteesta ja mitä taas tietynlaisten traumojen muotokuvina. Hyvä esseeromaani nimenomaan pakottaisi lukijan piinallisen tietoiseksi siitä, että juuri hän itse päättää. Puhtaan monologimuotoista tekstiä  kirjoittamalla kirjailijan olisi kenties helpointa pitää tästä periaatteesta johdonmukaisesti kiinni.

Itselleen ominaisten hulluuden muotojen tutkiskelu ja liioittelu lienee sinällään sangen yleinen tapa kirjoittaa fiktiota. Esseeromaanin kuitenkin erottaisi tavanomaisesta romaanista se, ettei se lainkaan kuvaisi mitä tietynlainen (tiettyihin tunnepakkomielteisiin jumittunut tai joiltain luontenpiirteiltään äärimmäinen) ihminen voisi tuntea tai voisi tehdä tai millaisiin tilanteisiin hän voisi joutua. Sen sijaan fokusoitaisiin tiukasti siihen, mitä kyseisenlainen ihminen voisi ajatella maailmasta, miten hän voisi nähdä ilmiöiden keskinäiset riippuvuudet ja syy-seuraussuhteet ja millaisia teorioita hän rakentaisi kokemuksilleen selityksiksi, jollei lähtisikään etsimään niille selityksiä omasta itsestään (kuten me  psykokulttuuriin sosiaalistuneina tosiasiassa teemme).

Tähän tietysti voidaan esittää vastaväite, että nettihän jo on täynnä epärefleksiivisten hullujen kirjoittamia teorioita ja manifesteja, jotka esitetään juurikin teorioina ja manifesteina, ei fiktiona. Myönnän että niissä harvoin on mitään kovin kiinnostavaa tai kiehtovaa. Jotenkin silti uskon, että jos kirjailijat (jotka lienevät ihmisistä itsereflektioon taipuvaisimpia) tietoisesti kieltäisivät itseltään itsereflektion, saattaisi tämän koejärjestelyn kautta löytyä kiinnostavia, laadullisesti uudenlaisia hulluuden muotoja, jotka eivät koskaan laboratorio-olojen ulkopuolisessa luonnossa manifestoituisi.

Teoreettinen kiinnostukseni esseeseen ja sen kehityssuuntiin johtuu pitkälti siitä, että uskon haaveilemani esseeromaanin syntyvän todennäköisemmin esseen kuin romaanin mutaationa. Ainakaan uusissa kotimaisissa romaaneissa ei ole liiemmälti näkynyt merkkejä halusta rikkoa lajityyppien rajoja. Esimerkiksi esseeromaaneja kaipaavan Melenderin uusin (ja paras!) teos Lohtu on muotonsa puolesta ihan perusromaani, jossa en kykene näkemään mitään merkkejä sen kummemmin esseemäisydestä kuin myöskään tekijänsä ilmaisemasta vastenmielisyydestä romaanihenkilöihin samastumisen kautta lukijaan vaikuttavaa psykologista romaania kohtaan.

Vähän enemmän esseeromaanin suuntaan (ja mikä kiinnostavinta: kohti esseeromaania nimenomaan minun tarkoittamassani mielessä) menee Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Ja totta puhuen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja taitaa täyttää muodolliset kriteerit jotakuinkin yhtä hyvin kuin William N.: molemmat pysyvät monologimuodossa ja rakentuvat lähes yksinomaan sen varaan, että niissä kuvataan päähenkilön käsitystä maailmasta sellaisenaan; juoni ja tapahtumat ovat sivuosassa eikä minkäänlaista vuorovaikutuksen kuvausta esiinny. Carlsonista Kyrö poikkeaa oikeastaan vain siinä, että Mielensäpahoittajan ideologinen sisältö on silkkaa sovinnaista söpöstelyä. Mutta vaikka Mielensäpahoittajan asetelma sinällään on juuri se, josta hyvä esseeromaani lähtisi rakentumaan, niin kovin kaukana hyvästä esseeromaanista vielä ollaan; Antti Nylen on huomattavasti lähempänä. En sitä paitsi miellä esseeromaania tyyliksi, jolla kirjoitettaisiin William N:n ja Mielensäpahoittajan kokoisia pikku fragmenttikokoelmia: monologimaisen esseeromaanin häiritsevyys pääsisi parhaiten oikeuksiinsa kunnon järkäleessä, jossa vyörytettäisiin lukijan niskaan kerralla koko maailman selitys.

Jos näitä tällaisia on tietämättäni jo jossain kirjoitettu, niin antakaa ihmeessä lukuvinkkejä.

4 kommenttia:

  1. Oletko harkinnut esseeromaanin kirjoittamista?
    Ei välttämättä ihan koko maailman selittävää järkälettä, vaan vaikka vain yhden trauman rationalisointi? Traumakokoelmakin voisi toimia.

    VastaaPoista
  2. En koe, että kyvyt riittäisivät hyvään kaunokirjallisuuteen. Jos alkaisin kirjoittaa jotain isompaa kokonaisuutta, se olisi tyylilajiltaan mitä todennäköisimmin pamfletti. Myös ihan perusesseet voisivat tulla kyseeseen, mutta niidenkin kanssa olisin jo selvästi vieraammalla maaperällä. En niin ole kieli-ihmisiä.

    (Hyvän pamfletin kyllä tekisin, jos joku vain tahtoisi kustantaa ja lukea.)

    VastaaPoista
  3. heh-heh, tää oli aika hauskanlainen jaottelu...

    VastaaPoista
  4. Ehkä juuri ihmeessä vain voi vyöryttää lukijaa toisin kuin monologin ideologisessa fragmenissa tai esseen reflektiivisessä manifestissa
    http://suolasuinen.blogspot.fi/2012/09/teilla-kaynti.html

    VastaaPoista