maanantai 12. elokuuta 2013

Henkilökohtaista

Sain keskiviikkona kuulla reumatologilta, että veressäni on korkea pitoisuus sellaista tumavasta-ainetta, joka viittaa tiettyyn autoimmuunisairauteen. Sairauden nimi ei kuulostanut ennestään tutulta; mihinkään sellaiseen en ollut varautunut. Lääkärissä olin pelkkien nivelkipujen tähden. Olin toki luonteeni mukaisesti varautunut pahimpaan ja googletellut erilaisia systeemisiä reuma- ja sidekudossairauksia heti saatuani tietää, että aiemmat verikokeeni viittaavat epämääräisesti sellaisten suuntaan. En kuitenkaan ollut pysähtynyt tämän sairauden kohdalle: sen laaja-alaisessa ja yksityiskohtaisesti kuvaillussa oireistossa ei ollut mitään minulle ennalta tuttua, ei mitään minkä olisin voinut liittää niihin vaivoihin joita ylipäätään muistin itselläni ikinä olleen. Vaikka jossain sivulausessa olikin mainittu nivelkivut tyypillisiksi alkuvaiheen oireiksi, niiden muiden huomattavasti erikoisempien oireiden joukossa se ei todellakaan kiinnittänyt huomiota.

Reumatologi määräsi minut monenlaisiin sisäelintutkimuksiin ja seurantaan mutta korosti samalla, ettei minulla tosiaankaan näyttänyt olevan mitään niistä oireista, joita olisi verilöydösten perusteella kuulunut olla. Nyttemmin olen ehtinyt hankkia asiasta sen verran tietoa, että ymmärrän miksi: vasta-ainetyyppini viittaa poikkeuksellisen spesifisti juuri tuohon yhteen tautiin ja siinä tumavasta-aineita voi esiintyä jo vuosia ennen oireiden alkamista. Käytännössä ainoa epäselvä asia on, koska varsinaiset oireet alkavat ja miten nopeasti ja miten pitkälle sairaus etenee. Siihen taas ei ole mitään ennustettavaa kaavaa.

Tilanne on järjetön. Minua kuukausia vaivanneet nivelkivut ovat helpottaneet ihan viime viikkoina, joten tällä hetkellä tunnen oloni terveeksi, niin terveeksi kuin nyt olen ylipäätään ikinä tuntenut. Mutta en ole terve, en ole terve edes siinä tapauksessa, että maksa-arvot ja munuaiset ja keuhkot ja sydän osoittautuvat täysin kunnossa oleviksi.

Ei tunnu että oikein mikään on entisellään.

Ajatusta itsellä olevasta autoimmuunisairaudesta on psyykkisesti vaikea kestää. Tai ehkä vaikea on kestää ajatusta mistä tahansa sairaudesta, joka alkaa juuri silloin, kun on pitkään tuntenut olonsa lannistuneeksi ja itseensä tyytymättömäksi. Sairastumista sellaisessa tilanteessa on vaikea nähdä viattomasti huonona onnena, ulkoisena sattumuksena. Olisinko sairastunut (ts. alkanut kehittää näitä vasta-aineita omia tumiani vastaan), jollen olisi ollut niin itseeni tyytymätön ja lannistunut? Miksi en varjellut itseäni olosuhteilta, jotka saivat minut itseeni tyytymättömäksi ja lannistuneeksi? Olisin voinut varjella. Olen esimerkiksi viimeiset pari vuotta tehnyt päivittäin työtä, joka tuntuu enimmäkseen tyhmältä ja nöyryyttävältä, työtä jonka tulosten todennäköiseen hukkaanvalumiseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja jota sitä paitsi voisi tehdä ihan kuka tahansa minimaalisessa mielessä jotakuinkin normaaliälyinen ihminen. Miksi jäin sinne vaikka turhauduin?

Ainakaan en voi syyttää ystäviäni siitä, etteivät he kannustaneet minua lähtemään pois paskaduunista jossa en viihdy; en nimittäin sanonut kenellekään, että se on paskaduuni enkä viihdy siellä. Jos joku alkoi oma-aloitteisesti vihjailla jotain siihen suuntaan, rupesin heti selittelemään miten paljon työstä löytyi kiinnostaviakin puolia; toki minä osaan suhtautua ihan mihin tahansa olosuhteeseen henkilökohtaisena oppimisprosessina ja itsereflektion inspiroivana alustana. Jos on pakko.

Minusta tuntuu kuin tämä sairaus olisi jonkinlainen hinta yrityksestäni teeskennellä näkeväni itseni niin sanotusti realistisessa valossa, yrityksestäni sopeuttaa minäkuvaani ulkomaailman kuvaan minusta. Tässä melkein nelikymppisenä ajattelin yrittää vihdoin niin sanotusti aikuistua eli ainakin ulospäin teeskennellä muka hyväksyväni tulkinnan, etten enää voi olla uskottavasti tulossa joksikin tai vaatia sillä perusteella moraalista erityisoikeutta saada rauhassa tehdä omaehtoista ja hyödytöntä ajatustyötä kiinnostavien aiheiden parissa.

Yleisten väitelauseiden muotoon asetettuna ajatus ahdistuneisuuden ja tukahdutettujen tunteiden kausaalisesta roolista sairauksien synnyssä (ja tämän kääntöpuolena positiivisen asenteen kausaalisesta roolista niitä parannettaessa) on jotakuinkin aina vastenmielinen ja palvelee jotain poliittisesti epäilyttävää tarkoitusperää. Mutta en oikeastaan kykene yhdistämään viime päivinä kokemaani ”olen itse vastuussa tästä” -tunnetta kysymykseen siitä, millaisia yleisiä väitelauseita olen valmis hyväksymään. Enkä tiedä missä määrin edes tässä yksittäistapauksessa oikeasti uskon minkäänlaisen kausaalimekanismin olemassaoloon. Kai tämä enimmäkseen on jotain ihan muuta: takertumista liian vahvojen metaforien ja liian houkuttavien rakenteellisten homologioiden verkkoon, uppoamista maagiseen ajatteluun, maailmaan jossa autoimmuunisairaus luontevasti näyttäytyy mielen itseään kohtaan suuntaaman aggression ja väkivallan materiaalisena heijastumana: mieltä jäljitellen kehokin hyökkää itse itseään vastaan. Tällä hetkellä pelkään myös irrationaalisesti omaa sairauden pelkoani, jota en koe pystyväni kontrolloimaan: minusta tuntuu, että että jos liikaa pelkään saavani tiettyjä oireita, tuotan ne siinä sivussa psykosomaattisesti itse itselleni, en valeoireina vaan oikeasti, sen autoimmuuniprosessin kautta.

Olen kuvitellut, että tällaisissa tilanteissa itsensä kokisi olosuhteiden voimattomaksi uhriksi, mutta pelottavinta on, että siltä tämä nimenomaan ei tunnu, ei ollenkaan. Tunnen olevani täynnä itselleni tuntematonta voimaa, jonkinlainen keskenään taistelevien voimien sotatanner ja samalla kaiken minussa tapahtuvan syy ja lähde. Taistelun osapuolista mikään ei sijaitse puhtaasti tietoisuudessani, eikä mikään niistä myöskään ole vieras ja ulkopuolinen, kaikki ne ovat pinnanalaista minua ja niiden välille minun olisi osattava luoda rauha, olisi osattava integroida taistelevat elementit toisiinsa jossain tietoisuuden ulkopuolella.

En oikeastaan edes tahtoisi osata suhtautua tähän järkevästi, siis kiistämällä olevani vastuussa mistään tuollaisesta integrointitehtävästä. Tahtoisin vain osata luottaa siihen, että vaisto kertoo kyllä mitä tehdä. Mutta vähän väliä lipsun yrityksiin käyttää magiaa rationaalisesti. Hädissään mieli tuottaa kömpelöitä ratkaisuja; se haaveilee kliseisesti yhteisen vihollisen yhdistävästä voimasta. Jos osaisi syyttää tilanteesta jotain muuta kuin nykyistä tai edes mennyttä itseään, saisiko ulkopuoliseen kohteeseen suuntautuva viha elimistönkin hyökkäämään ensisijaisesti jotain muuta kuin itseään vastaan?

Tässä tapauksessa myös vihan ja katkeruuden kehittämiselle olisi teoriassa kaikki ainekset ja edellytykset kasassa. Tämäkin palautuu työhöni: oireiden alkaessa työskentelin rakennuksessa, jossa tiedetysti on hometta ja sisäilmaongelmia. Työskentelin jonkin aikaa jopa tiloissa, joita oltiin poistamassa käytössä juuri sisäilmaongelmien tähden. Tämä toki osoitti minulta huomattavaa henkilökohtaista typeryyttä: en edes yrittänyt kieltäytyä, sillä toisin kuin monet muut, en saanut kyseisissä tiloissa mitään välittömiä hengitystieoireita. Silti selvää on, että myös työnantajaorganisaatio on tässä tapauksessa hoitanut huonosti työsuojeluvelvoitteensa, ihan riippumatta siitä, onko sairastumisellani tosiasiassa jokin yhteys fyysisiin työoloihin (mitä taas ei käytännössä voi mitenkään selvittää). Mutta tämä on järkiperäinen havainto; en saa siihen mitään tunnetta mukaan tai pysty vilpittömästi uskomaan, että sellaisella tunteella olisi tervehdyttävä vaikutus. 

Jotkut asiat onneksi tuntuvat selviltä ajattelematta. Nyt pitää kävellä paljon tuulessa. Pitää ehdottomasti alkaa kirjoittaa. Mieluiten pitää kirjoittaa oman kovalevyn lisäksi välillä jonnekin muuallekin, esimerkiksi herättää henkiin kuollut blogi. Viime päivinä en ole kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin tätä yhtä asiaa, joten olisi ollut valheellista ja teennäistä aloittaa millään muulla aiheella. Voi olla että tämä on se aihe, josta minun on pakko kirjoittaa jatkossakin, voi olla että ei ole. Mutta aiheita on.

1 kommentti: