Koska kukaan ei kommentoi, niin keskustelen sitten itseni kanssa (huomatkaa katkera sävy). Tai pikemminkin vain puolustaudun täsmennyksin niitä kuvitteellisia kritiikkejä vastaan, joita tulvehti mieleeni kun jälkikäteen luin edellisen postaukseni.
Kuten sanottu, minulle on aina ajankohtaista yrittää päättää, pitäisikö kohteliaisuuden tai oman viihtyvyyden turvaamisen nimissä pyrkiä osallistumaan "rakentavasti" keskusteluihin, joiden lähtökohdat ovat pahoin pielessä ja ideologisesti värittyneet. (Siis sikäli mikäli sellaisia keskusteluita uhkaa joka tapauksessa joutua kuuntelemaan.) Jos rakentavan osallistumisen säännöt on jotenkin formaalisti määritelty, ei missään tietenkään ole mitään ongelmaa: keskustelu on peli pelien joukossa eikä pelien sääntöihin tarvitse erityisesti "uskoa" noudattaakseen niitä. Osallistua voi ihan omana itsenään: voi pohtia vakavissaan, mikä on optimaalinen siirto määritellyissä rajoissa toimittaessa, vaikka rajat olisivat miten ahtaat. Mutta kun formaalit säännöt puuttuvat (kuten yleensä puuttuvat), ainoa keino pysyä "rakentavana" on yrittää kokonaisvaltaisesti eläytymällä hahmottaa, mikä on se positiivinen tavoite, johon (useimmat?) keskusteluun osalliset (kenties?) tähtäävät. Sitten voi kantaa yhteiseen kekoon "jotain" mikä saattaisi edistää tavoitetta, ja värittää kontribuutiotaan hieman omalla "persoonallisella" ja "kriittisellä" näkökulmallaan.
Minusta edellä kuvatun kaltainen rakentavuus ei ole epäilyttävää siksi, että se on teeskenneltyä ja pakotettua, vaan siksi että se - vaatiessaan eläytymistä "yhteiseen" tavoitteeseen - on tie aitoon positiivisuuteen ja rakentavuuteen, pienemmistä positiivisuusannoksista yhä suurempiin. Sitä, että osallistuu rakentavassa hengessä vähän kaikenlaisiin keskusteluihin, voi tietenkin perustella kyynisellä opportunismilla - siis vakuutella, että vaikka oma käytös onkin päälle päin silkkaa epäjohdonmukaista hösellystä, tätä kaikkea valvoo terveen kriittinen sisäinen arvostelukyky, joka näkee kaiken läpi. Kyynisen opportunismin ongelmallisuus ei ole siinä, että se olisi sinänsä jotenkin tuomittava elämänasenne (ja kyynisen opportunismin moralisointi on minusta pääsääntöisesti ärsyttävämpää kuin yritykset elää kyynisen opportunistisesti...) Ongelma on vain siinä, että eläminen kyynisen opportunistisesti on de facto mahdotonta. Niinpä identifikaatio kyyniseksi opportunistiksi on käytännössä useimmiten itsepetosta: kyynisen opportunistin identiteetin suojissa voi sielultaan perusnegatiivinenkin sopeuttaa itsensä, opetella ajattelemaan aidon posiiivisesti. Tässä se muistuttaa ironikon identitettiä: pelkkiä meta-asenteita kun ovat, ironia ja kyyninen opportunismi ohenevat helposti merkityksettömiksi, niihin ei juuri ole luottaminen. Kuin vaivihkaa ottaa aito rakentava ja positiivinen elämänasenne (eli aito arvostelu- ja erottelukyvyttömyys) vallan.
Toinen mahdollisesti täsmennystä vaativa kysymys: mitä oikeastaan tarkoitan humanismilla, josta soisin jo päästävän eroon? En tietenkään viittaa vain ajatteluun, joka on jämähtänyt universaalin ihmisolemuksen pohdintaan (tai olettaa piiloisesti jonkin ihmisolemuksen ja normittaa sitten empiirisiä ihmisyksilöitä innokkaasti sitä vasten). Humanismia on myös kaikki ajattelu, jota pakkomielteisesti askarruttavat kysymykset yksilötoimijoiden tekemistä valinnoista ja niiden motiiveista silloinkin kun puhutaan yhteiskunnallisista ilmiöistä.
En usko, että ihmisten toimintaa noin pääsääntöisesti ohjaa sen kummemmin halu tehdä toisille hyvää kuin halu tehdä toisille pahaakaan. Enkä nyt tarkoita, nämä motiivit olisi korvattava rationaalisella omaneduntavoittelulla ymmärrettynä moraalisesti neutraaliksi asiaintilaksi. Kaiken palauttaminen intresseihin on vähintään yhtä tympeä ja selitysvoimaton ajattelutapa kuin hyvän ja pahan taistelukin. Mutta on kaikille näille vaihtoehtoinenkin ihmisten toimien selittäjä: jäljittely, tapa ja tottumus. Ja tiedostamaton, ja tiedostamaton...
Luin äskettäin Joyce Carol Oatesin Putouksen ja jäin miettimään, mikä siitä teki niin nautinnollista luettavaa. Tapahtumien kontekstina oli 1950-lukulainen amerikkalainen sukupuolijärjestelmä ja keskiluokkainen ydinperheideologia. Kirja vahvisti varsin suoraviivaisesti kaikki yleisimmät ennakkoluulot ja stereotypiat siitä, millä tavoin ahdistava se maailma oli, mutta tuskinpa Oatesin tavoitteena olikaan sanoa mitään mistään tietystä ajasta tai paikasta. Sen sijaan saattaa olla että Oates Putouksessa esittää joukon psykoanalyyttisiä teesejä ("äideistä", "isistä" "pojista" ja "tyttäristä"). Jos näin, niistä tuskin allekirjoitan montakaan.
Mutta jossain Oatesin Putous onnistuu aivan käsittämättömän hyvin. Kai se on se paljon puhuttu realistinen ihmiskuvaus. Oatesin henkilöillä ei juuri ole uskomuksia tai arvoja, joiden pohjalta he tekisivät elämässään erilaisia valintoja. Heillä on ennen kaikkea voimakkaita mielikuvia. Mielikuvat eivät ole yksiselitteisesti pelkoja tai toiveita, ne ovat yhtä aikaa pelkoja ja toiveita ja aivan jotain muuta. Oatesin henkilöille ei ikinä käy niin, että he ensin ovat tietämättömiä tai väärän tiedon varassa mutta sitten saavat asioita selville ja mukauttavat toimintaansa uuteen tietämykseen sopivaksi. He pikemminkin yhtä aikaa sekä tietävät että eivät tiedä, vahvat defenssit säätelevät millä tasolla ja miten he mitäkin uskaltavat tietää. Heiltä olisi turha kysyä, mitä he tietävät tai uskovat, sillä he eivät todellakaan tiedä mitä uskovat. Saadessaan tietää jonkin asian todeksi he useinkin menettävät uskonsa siihen, menettävät varmuutensa siitä. Tutun mielikuvan kuten painajaismaisen pelon menettäessään he voivat suistua epätoivoon.
Sellaisia ihmisiä ei ole helppo kuvata, mutta sellaisia ihmiset ovat. Kirjassa henkilöiden puolipsykoottinen käytös selittyi tietenkin heidän kokemillaan traumaattisilla sattumuksilla, mutta kenelläpä nyt ei traumoja olisi. Niinpä Oates sai minut samastumaan äärimmäisen vastenmielisesti ja epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvään päähenkilöön tavalla, johon päähenkilön toiminnan sisäisesti rationaaliseksi selittävä kuvaus ei olisi pystynyt. Ja juuri lukijan houkuttelu samastumaan mahdollisimman yllättävään kohteeseen lienee yksi kaunokirjallisuuden (eettinen) tehtävä.
Se, mitä tässä nyt siis (ehkä?) yritän sanoa, on, että yksilötasolla tuomitsematon ja epävihamielinen asennoituminen muihin yksittäisiin ihmisiin lisääntyy varmaan tyypillisimmin juuri tämänkaltaisten prosessien kautta. Sitä esimerkiksi näkee "vääriä" elämäntapoja ja ideologioita edustavan henkilön irrationaalisissa psykopatologioissa jotain tuttua ("inhimillistä"?) samalla kun kuitenkin inhoaa hänen edustamansa ideologioita ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Ei vain tee enää mieli kohtuuttomasti vastuullistaa kyseisiä ideologioita omalla elämäntavallaan pönkittäviä yksilöitä siitä, mitä he ovat. Niinpä on pelkkää propagandaa väittää, että kyky suhtautua muihin ihmisiin suvaitsevasti ja tuomitsematta (tai tämän kyvyn kehittäminen sille minimitasolle, jota liberaali yhteiskuntajärjestys toimiakseen vaatii) muka edellyttäisi ihmisiltä jonkinlaista "positiivista" ja "rakentavaa" yleisasennetta - siis sitä että nämä ovat valmiita ennakkoluuloitta menemään mukaan lähtökohdiltaan itselleen vieraisiin keskusteluihin ja "ainakin kokeilemaan" mielestään typeriä käytäntöjä. Ei se edellytä.
Kirjoituksesi negatiivisuudesta vaikutti paljon asiantuntevammalta ja älyllisemmältä kuin laatimasi positiivisuuden epämääräinen herjaus.
VastaaPoistaEttei vain olisi niin, ettet varsinaisesti ole perehtynyt positiivisuuteen?! Asenteena, mielentilana, tunteena, saati tietoisena toimintatapana?
Mikäli haluat kritisoida positiivisuutta vakuuttavammin, kannattaa perehtyä aiheeseen perusteellisemmin. Kovin vakuuttavia kun eivät ole kirjoitukset, joissa esimerkkiksi ohimennen muka selvyytenä väität rakentavan ja positiivisen elämänasenteen olevan arvostelu- ja erottelukyvyttömyyttä.
(Ehkäpä se onkin kykyä hahmottaa isoja kokonaisuuksia ja kykyä keskittyä oleelliseen - tai ainakin kykyä saavuttaa päämääriä ja tehdä sekä omasta että muiden elämästä viihtyisämpi. Opportunismia tai ei.)
Mikäli katsot aiheelliseksi perehtyä positiivisuuden ideaan edes hieman, ja jos verbaalisen varjonyrkkeilyn tuoksinassa ehdit sekä uskallat (viittaus porttiteoriaan), tässä linkki erään positiivisuusprofessorin erään luennon videotallenteeseen.
Jo ensimmäinen minuutti voi kyllä ottaa koville...
http://ecmedia.hut.fi/esa/positivity2010/
Kuul snää ny, sun jutska piilettää pahan intialaisen (siis melkein saksaisan) ajatuksen. Ku snää siis o kielteinen, ni oot varmaan snaijades jotta äkkii yx vaan si horjahtaa. Meinaan, että riittävän negativ mieltäminen, se ei osaa olla SILTI olematta HIEMAN introspektiv.
VastaaPoistaKieltävä ei kiellä riittävästi eikä kaikkea saati mitään, epäilemättä myös negativityä. Ja sit sä vaa kiellät kielteisyyttä, muka leikillä. Ja oot leikisti affirmative, kaiken aikaa, syöt mitä vain, naurat, kun rasva valuu suupieliä pitkin ristiselkään ja polviin.
Ja sit oot oikeasti affärmativ, seker, lyklich. Ja näin on kirjoitettu: olivat tuhojumala, kuolemanenkeli, valo ja luojajumala vierekkäin, keskenään. PS Alempana annoit ymmärtää, että jokin, jossain (Timbekö?) mahdollisti ottaa Linkolan vakavasti. Elä kehtoo. KVG: jurodivyi.
"Perehtyä positiivisuuteen"?
VastaaPoistaHih.
Voi kuule Anonyymi, välillämme taitaa olla vakava kielellis-kulttuurinen kuilu, muuri tai katkos.
Jos olet joku Esa Saarisen juoksupoika, joka illat pitkät googlettaa sellaisia uusia blogimerkintöjä, joissa mainitaan sana ’positiivisuus’ ja tyrkyttää sitten noita tiettyjä linkkejä kaikkien kommenttiosastoihin, niin ymmärrän yskän ja kaiken, eikä tästä sitten sen enempää.
Mutta jos olet ihan oikea ihminen, jolla on ollut tapana lukea blogiani, herää kyllä kovasti kysymyksiä.
Esimerkiksi: Mitä tekemistä linkitetyllä materiaalilla mielestäsi tarkkaan ottaen oli kirjoitukseni kanssa?
Minun näkökulmastani näiden välinen yhteys oli lähinnä siinä, että tuo linkkaamasi populääripsykologinen positiivisuusluento edusti hyvin sellaista keskustelua, jollaiseen minun ei yleensä tee mieli suhtautua lainkaan positiivisesti (eli kuunnellen ihan vakavissaan esitettyjen väitteiden propositionaalisia sisältöjä ja pyrkien tulkitsemaan niitä jotenkin hyväntahtoisesti). Näin kuitenkin tällä kertaa tein. En minä sitä sentään kokonaan katsonut, mutta kuuntelin sivukorvalla tuolta taustalta (minulla on niin vähän kommentaattoreita, että otan kaikki suositukset vakavasti). Kuulemani perusteella sen sanoma ei kyllä laisinkaan ollut ristiriidassa sen oman käsitykseni kanssa, että pitkään harjoitettu positiivinen ajattelu ilmenee aitona arvostelukyvyttömyytenä. Positiivisuuden nimittäin väitettiin ilmenevän ennen kaikkea parempana terveytenä, parempana muistina ja luovana assosiointina. Asiat sujuvat ja suoritukset paranevat. Uskon toki. Positiivisuusmeditaatio sopii varmasti kaikille, joille hyvä terveys on tärkeämpää kuin kriittinen arvostelukyky.
Mutta tuo nyt ei edes ole pääpointtini ollenkaan. Pääpointtini on, että luennoijan mukaan terveys on seurausta positiivisista tunteista ja minun mukaani arvostelukyvyttömyys on seurausta positiivisesta asenteesta. Oletatko, että nämä teemat jotenkin liittyvät toisiinsa? Seuraako positiivisesta asenteesta positiivisia tunteita? Olen ymmälläni.
En tosin ole voinut olla huomaamatta, että juuri jokin tällainen yhteys positiivisuutta ylistävässä diskurssissa usein oletetaan: juuri ne, jotka henk.koht. saavat hyviä viboja aivan tietynlaisista esteettisistä muodoista (halailusta, hössöttämisestä ja hymyilemisestä, söpöjen koiranpentujen kuvista jne.) tuppaavat olemaan ihmeen sokeita sille seikalle, että kaikille tosiaankaan ei tule hyvä olo siitä, että yhtenään halaillaan ja hössötetään ja hymyillään. Nämä muut oletetusti välttelevät kyseisiä toimintoja vain koska eivät halua itselleen hyvää oloa. Joillakin "positiiviseksi" yleisesti miellettyyn estetiikkaan mieltyneillä on tosiaankin selvästi jotain ongelmaa sen tajuamisessa, että kun negatiivinen henkilö mustissa vaatteissaan luimistelee muiden negatiivisten kanssa, kuunnellen synkkää musiikkia ja vaahdoten maailmassa näkemistään epäkohdista, hän saa siitä oikein hyvät vibat. Mutta näin se kuule Anonyymi on: kiivaasti keskenään väitellessään nämä negatiiviset tuntevat kotoisaa lämpöä ja ovat syvästi connected.
Eli minkä konkreettisen elämäntyylin tai -asenteen kanssa tuo luennon propagoima "positiivisten tunnekokemusten arvon tunnustaminen" tarkkaan ottaen voisi olla yhteensopimaton?
Jos lähdetään siitä, että kiintymys negatiiviseen estetiikkaan (aivan kuten positiiviseenkin) on ainakin osin opittu ja opittavissa, voi kyllä ihan mielekkäästi keskustella siitä, olisiko jotain perusteita pyrkiä ehdollistamaan itseään niin, että saa hyvät vibansa juuri jommasta kummasta. Onko sinusta, Anonyymi?
Aurinkomorsian,
VastaaPoistavakavan käsitteeni ei ole kovin vakava. Vakavan huolenaiheen tunnusmerkki on vain sen perustava strateginen sijainti käytännöllis- toiminnallisessa elämänkokonaisuudessa. Mutta edes tässä vakavan epävakavassa mielessä en sanoisi itse ottavani positiivisen ja negatiivisen erottelua vähääkään vakavasti.
Niin että kiellän yllä puhuvani mistään tuollaisesta.
(Linkolan vakavasti ottamisen kohdalla ei muuten pidä unohtaa käyttää imperfektiä. Käsitykseni mukaan ne jotka joskus ovat ottaneet Linkolan niin vakavasti, että heihin jäi siitä pysyvä jälki, tekivät sen pääsääntöisesti 80- ja 90-lukujen taitteessa. Miten jälki ilmenee, siinä on eroja.)
Piilettäminen (ja -tyminen) on kyllä viehkeä verbi. Ehkä sitä voisi esittää implikaation korvaajaksi joissain kansallisissa terminologiatalkoissa.
Ihanaa, että ymmärrät.
VastaaPoistaOlen niin rakentava, että alla lisäksi vastauksia.
Se oli onnistunut provokaatio. Sinäkin olet aika rakentava, kun katsoit sitä.
Kyllä ja kyllä.
Asenne ja krooninen tunnetila vahvistavat toisiaan. Sen sijaan negatiivinen asenne ei takaa arvostelukykyä, eikä positiivinen sen puutetta.
Negatiivisuudella ei voi korvata myöskään älyä eikä viisautta eikä se suojaa hulluudelta.
Hullut voivat olla yhtä hyvin ns onnellisia eli positiivisia hulluja kuin raivohulluja eli negatiivisia hulluja.
Positiivinen hullu on itselleen ja muille vähemmän vaaraksi.
Miksi se olisi yhteensopimaton?
Sehän sopii ja on suositeltavaa kaikille.
Kyllä.
Jos sekoaa, positiivinen hullu on vähemmän vaarallinen.