Olen monessakin mielessä negatiivisesti ajatteleva ihminen par excellence. Minusta maailma on täynnänsä ihan hirveää roskaa enkä erityisesti peittele tätä näkemystä. On pilvin pimein keskusteluita, joihin ei voi järkevästi osallistua muutoin kuin kritisoimalla metatasolla kysymyksenasetteluiden ennakko-oletuksia, on pilmin pimein instituutioita ja käytäntöjä, jotka ovat niin vahvasti ideologisten funktioidensa määrittämiä, ettei niitä millään järkevällä tavalla voi sisäisesti uudistaa. En osaa enkä halua pakottautua puhumaan niistä "rakentavasti". Kunnioitan kyllä ihmisten oikeutta olla innostunut niistäkin asioista, jotka eivät minua puhuttele, minkä takia pyrin pitämään suuni kiinni kaikilla sellaisilla areenoilla, joiden voi olettaa tarkoitetun nimenomaan "rakentavaan" keskusteluun ja kehitystyöhön. Mutta tähän valikoivaan vaikenemiseen kompromissihalukkuuteni sitten usein rajoittuukin.
Kyse ei tässä nyt ole yksinkertaisesta rehellisyyden tavoittelusta, itselle asetetusta vaatimuksesta sanoa mitä mieltä "todella" on mikäli ylipäätään jotain sanoo. Taustalla on yleisluontoisempi esteettinen mieltymys negatiiviseen: muissakin minua puistattaa nimenomaan falski positiivisuus, ei falskius sinänsä. Se että joku ilmiselvästi teeskentee olevansa jostain asiasta innostuneempi kuin onkaan ja mukautuu kameleonttimaisesti kulloisessakin toimintaympäristössään vallitseviin näkemyksiin, herättää minussa helposti epämääräistä kuvotusta (vaikka itse olisin tilanteessa vain viaton sivustaseuraaja vailla osaa tahi arpaa), kun taas se, että joku ilmiselvästi teeskentelee olevansa epäluuloisempi kuin onkaan ja väittää ihan vain harjoituksen vuoksi vastaan silloinkin kun on salaa sisimmässään samaa mieltä, on yksinomaan söpöä.
Negatiivinen olen toki muillakin mitta-asteikoilla. Minun on helppo sanoa ehdotuksiin ei. Usein sanonkin. Ja jollen pidä jostain ihmisestä, en todellakaan teeskentele pitäväni, vaan pysyttelen vain niin kaukana kuin olosuhteet suinkin sallivat. (Tämä tosin on pikemminkin kristillistä "tee muille kuten toivoisit itsellesi tehtävän" -moraalia kuin mitään negativismia.)
Ehkä juuri koska tällainen (suorastaan fundamentalistinen?) falskin positiivisuuden välttely sattuu minulle olemaan syvällejuurtunut ja automatisoitunut olemisen tapa ja tulen siis joka tapauksessa ulkoapäin luokitelluksi "niihin negatiivisiin", minua raivostuttaa, kun ihmiset liittävät samaisen negatiivisuuskäsitteen alaisuuteen joukon ilmiöitä, joille koen johdonmukaisen negatiivisuuden pikemminkin toimivan tehokkaana vastalääkkeenä: kauna ja katkeruus, syyttely, kyynisyys, toiminnan lamaantuminen...
Voi tietysti olla, että humanistin täytyy ajatella "positiivisesti" välttyäkseen tältä kaikelta - mutta jos näin on, niin syyttäkää em. ilmiöiden olemassaolosta humanismia, älkää negatiivisuutta!
Se on kyllä totta, että puolivillainen näennäisnegatiivisuus saa humanistisen ajattelun kehyksessä usein sangen sietämättömiä ilmenemismuotoja. Humanistihan on kovin kiinnostunut ihmisen pohjimmaisen olemuksen määrittelystä, joten tässä kontekstissa "negatiiviseksi ajatteluksi" mieltyy helposti kanta, jonka mukaan "ihminen on pohjimmiltaan paha". Ja mikäpä olisi hahmona sietämättömämpi kuin "kylmät tosiasiat" tunnustanut "realisti", joka kulkee ympäriinsä julistamassa, että ihminen on pohjimmiltaan paha.
Tällaisen saarnaajan teoreettinen positio on tietysti täysin sekava ja mieletön jo siksikin, että moinen väite ihmisen pahuudesta jo itsessään edellyttää hyvyyden käsitteen ja idean. Taustalla häilyvän piilopositiivisen ajattelun kavaltaa ehkä selvimmin saarnaajien oma kyyninen ja pettynyt elämänasenne. Jos joku ihan tosissaan olisi sitoutunut uskomukseen ihmisen perimmäisestä "pahuudesta", niin eikö hänen arkikokemustaan päinvastoin hallitsisi jatkuva epäuskoinen ilahtuneisuus: hänhän yllättyisi aivan yhtenään siitä, että hänen kohtaamansa empiiriset ihmiset ovat ihmisen ideaan verrattuna niin odottamattoman hyväntahtoisia. (Tältä minusta kyllä sivumennen sanoen aika usein tuntuukin täällä maailmassa.)
Negatiivisen ihmisen prototyypiksi nostetaan usein juuri se katkeroitunut ja kostoa hautova. Mutta eikö tämäkin hahmo ajattele suorastaan läpinäkyvän positiivisesti? Katkeroitunut ihminenhän elättelee tyypillisesti paranoidissävytteisiä fantasioita siitä, miten hänelle tahdotaan pahaa: kaikkialla vaanivat luonnehäiriöiset sadistit ja narsistit iskeäkseen juuri hänen kimppuunsa; häntä syyllistetään, painostetaan ja hyväksikäytetään. Minun korviini monenkin tällä tapaa "katkeran" ihmisen valittelut kuulostavat pikemminkin hienovaraiselta ja epäsuoralta kerskailulta: näin tärkeä minä muille olen, näin intohimoisesti ja antaumuksella juuri minua vihataan! Vaivojaan säästelemättä muut ihmiset paneutuvat kiusaamistoimiin saamatta vastineeksi mitään muuta kuin uhrin kärsimyksestä aiheutuvan nautinnon. Jos tällainen omistautuminen ei ole uhrin kannalta imartelevaa, niin mikä sitten?
Järjellä ajatellen kyllä ymmärrän, ettei tällainen uhri-identiteetti ole kerskailua, vaan pikemminkin itsesuggestiivista minänsuojelutoimintaa tilanteessa, jossa henkilö on vaarassa joutua havaitsemaan, miten hajamielisen välinpitämättömästi ihmiset oikeasti häneen suhtautuvat. Itseään hän siinä yrittää vakuuttaa omasta merkityksellisyydestään, ei niinkään kuulijaa. Mutta ihan turha on väittää, että kaunainen ja kostonhimoinen ajattelisi johdonmukaisen negatiivisesti: viimeiseen asti hän pyrkii välttämään antautumista aitoihin itsesäälitunnelmiin. Jos siis tahtoo vapautua kaunasta ja katkeruudesta, ei todellakaan kannata pyrkiä karkoittamaan itsesääliä, vaan pikemminkin sukeltaa rohkeasti syvemmälle! Uhriajattelusta ei tule pyrkiä eroon vaan radikalisoida se - ja kun näkee itsensä riittävän avuttomana ja mitättömänä, muuttuukin väistämättä intentionaalisen pahantahtoisuuden uhrista pelkkien olosuhteiden ja anonyymien rakenteiden uhriksi. Kun riittävän kiihkeästi oppii vihaamaan tiettyjä instituutioita ja diskursseja, ei enää niiden sätkynukkeina toimivia yksittäisiä ihmisiä osaa.
(Olin muuten aika pettynyt, kun edes Tuomas Nevanlinna ei J.Relanderin kanssa aiheesta jutustellessaan asettunut selkeästi vastustamaan nietzscheläisen ressentimentin ja negatiivisuuden mielivaltaista kytkemistä toisiinsa, vaan tyytyi latteisiin sovinnaisuuksiin. Nietzsche on toki varteenotettava pikkumaisen kaunamielen kriitikko, mutta se ei liity mitenkään hänen affirmatiivisuushömpötyksiinsä, vaan huomattavasti niitä perustavampaan teoreettisen antihumanismiin...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti