Opettamisesta

Opetustilanteissa on minusta lähtökohtaisesti jotain todella noloa ja kiusallista. Tämä on ennen kaikkea vahva henkilökohtainen tunne, ei mikään kannanotto mihinkään. Opetustilanne on nolo ennen kaikkea opettajalle, koska aina on olemassa riski, että opettaja aliarvioi oppilaansa tietämystason ja kyvyt. Ja mikäpä nolompaa kuin jäädä sellaisesta kiinni. Jos joudun opettajan rooliin, yritänkin minimoida riskin vaikeustasoa nostamalla – ja aivan kuten arvata saattaa, kukaan ei tällöin opi mitään (mutta kaikki onneksi säilyttävät kasvonsa). Jos taas joudun oppilaan rooliin, yritän olla vain kuin en olisikaan; hienotunteisuudesta opettajaa kohtaan koetan vain katsella vihellellen toisaalle, kun hän kenties nolaa itsensä. No, en osaa vihellellä mutta ymmärtänette pointin.

(Lähipiirissä on kyllä useita ihmisiä, jotka opettavat tai ovat joskus opettaneet työkseen. Mikä onni, etten ole ikinä joutunut näkemään heitä siinä hommassa.)

Opetustilanteilla en (tietenkään) tarkoita yleisesti tilanteita, joissa tietoja ja taitoja siirtyy ihmiseltä toiselle. Ne tilanteet ovat moninaiset ja kaikeksi onneksi oppiminen useimmiten tapahtuu joidenkin muiden prosessien sivutuotteena. Opetustilanteella tarkoitan roolitusta, jossa yksi ihminen joutuu teeskentelemään olevansa jonkinlaisen röyhkeän ja mahtipontisen kaikkitietävyysilluusion vallassa - enkä nyt tarkoita tietoa opetettavista asioista vaan tietoa siitä mitä ja miten muut jo tietävät ja miten heidän tunne-elämänsä toimii. (Tätähän se on se ”pedagoginen ammattitaito”.)

Minulla on oma jokseenkin idealisoitu kuvani yliopistosta, yliopiston perusideasta. Niinpä en osaa mieltää yliopistoa olemuksellisesti paikaksi, jossa olisi opetustilanteita sanan varsinaisessa mielessä. Todellisissa yliopistoissa tietenkin on, paljonkin, mutta sitä tahdon ajatella silkkana erehdyksenä tai merkkinä yliopistolaitoksen lopullisesta rappiosta. Yliopistopedagogiikan käsite tuntuu rivolta, suorastaan loukkaavalta. Eikö juuri yliopiston tunnusmerkkinä ole se, että opettamisen kaltaiset vulgäärit asiat osataan hoitaa hienovaraisesti eikä tehdä niistä numeroa?

Akateeminen maailma onkin perinteisesti tarjonnut ”opettajalle” monia oivallisia keinoja naamioida opetustilanteet joksikin aivan muuksi siten, että vaikka niihin osalliset kokisivatkin ajoittain olonsa ”opettajiksi” tai ”oppilaiksi”, heidän ei tarvitse kohdata näitä rooleja mitenkään liian karkealla tavalla. Pääasiallisesti saanemme tästä piilottelumahdollisuudesta kiittää tutkimuksen ja opetuksen ykseyden ihannetta. Se onkin mielestäni tärkeä nimenomaan noloa opetustoimintaa peittelevän tehtävänsä tähden – ei suinkaan siksi, että opiskelijat jotenkin tarvitsisivat ”uusinta tutkimustietoa”. Eivät todellakaan tarvitse. Mutta kun tutkija syöksyy kammiostaan suoraan luentosaliin vasta löytämiensä tietojen kanssa, hän on vielä löydöksestä niin innoissaan, että hänellä on mielessään päällimmäisenä vain oma tarve saada jakaa tietonsa. Ei hän silloin jaksa ruveta pohtimaan opiskelijoiden oletettuja tarpeita; pääasia on saada kertoa eteenpäin mitä itse on oivaltanut, eteenpäin jollekulle samoista asioista aidosti kiinnostuneelle. Ja sellaisiahan omaehtoisesti alaa opiskelemaan hakeutuneet opiskelijat juuri ovat. Tietenkin tutkija-opettaja esittelee tuloksensa opiskelijoille vähän eri tyyliin kuin kollegoilleen: ikävä kyllä heille täytyy ensin selittää alan peruskäsitteet ja esittää jonkinlainen juonireferaatti kaikesta alalla aiemmin tapahtuneesta, jotta he voisivat ymmärtää, miksi tutkijan juuri hetki sitten tekemä oivallus on niin valtaisan kiinnostava. Tämä on kuitenkin (sopivan itsekeskeiselle) tutkijalle vain ikävä tekninen hidaste; taustoituksessa ei hänen näkökulmastaan ole mitään itseisarvoista. Toki opiskelijalle tällaisenkin opetuksen suurin anti ovat todennäköisesti juuri ne peruskäsitteet ja muu "pelkkä taustoitus" - mutta nämä sisällöt saadaan siirrettyä ihmiseltä toiselle sivistyneesti vapauden ja tasa-arvon hengessä vain koska "opettaja" ei ole virittäytynyt nimenomaisesti siirtämään niitä, vaan katsoo varsinaisen opetustilanteen ohi jonnekin toisaalle. Ja hyvä niin.

Toinen ilmeinen vaihtoehto (joka tosin soveltunee parhaiten ihmistieteisiin) on tehdä opetuksesta koulukuntapoliittinen kilvoittelutilanne. Kilvoitteluun virittäytynyt opettaja ei koe ensisijaisesti välittävänsä tietoa ilmiöstä x vaan hankkivansa opiskelijan joukoista kannattajia omalle tulkinnalleen ilmiöstä x. Kun opiskelija käy kuuntelemassa myös toisen opettajan kilpailevan tulkinnan ilmiöstä x, hän tietää jo ilmiöstä x aika lailla, vaikkei kukaan ole siitä hänelle itsetarkoituksellisesti tietoa ammentanutkaan. (Bonuksena hän kenties oppii myös tieteellisen argumentaation olemuksesta enemmän kuin joku, joka suorittaa pedagogisesti huolella suunnitellun kurssin aiheesta ”tieteellinen argumentaatio”.)

Kaikki oman oppilashistoriani parhaat opettajat ovat edustaneet melko avoimesti nimenomaan koulukuntapoliittiseen kilvoitteluun suuntautunutta opetuskulttuuria (tai niin olen ainakin heidän agendaansa tulkinnut). Olen toki muutenkin käännytys- ja vakuuttelutilanteiden suuri ystävä: opetustilanteista poiketen ne ovat lähtökohdiltaan tasavertaista kommunikaatiota parhaimmillaan, käännyttäjä kun tunnustaa hyvin konkreettisesti paitsi käännytettävän tahdon autonomisuuden myös sen, että käännytettävän mielipiteillä tosiaankin on hänelle jotain väliä. (Myös henkilökohtaisten ideologisten käännytysyritysten kohteeksi joutuminen on aina imartelevaa, vaikken voikaan sanoa olevani kovin hyvä kääntymään. Harmi että niin harvat lainkaan ymmärtävät ideologisen saarnaamis- ja käännytystyön kauneutta, ainakin jos ko. aktiviteettien yleisestä paheksunnasta ja vastustuksesta voi jotain päätellä.)

Jos opettajan rooliin joutunut tunnistaa riskin jäädä kiinni oppilaidensa aliarvioinnista mutta hänellä ei ole edellä kuvatun kaltaisia opetustoimintojen piilottelukeinoja käytössään (tällainenhan tilanne yliopiston ulkopuolella tai pedagogisen ajattelun saastuttamassa yliopistossa tuppaa olemaan), hän luultavasti hädissään päätyy opettamaan liian vaikeita. Näin väistyy se vaara, että kukaan oppilas kokisi olonsa vähätellyksi. Eikä liian vaikeiden sisältöjen tarjoaminen välttämättä sinänsä ole ollenkaan hassumpi tapa opettaa: ainahan siinä jotain oppii sieltä täältä. Mutta metodin huono puoli on, että mikäli opetussuhde on pitkäaikaisempi, jossain vaiheessa oppilaan tietämyksen todellinen taso kuitenkin paljastuu, jolloin oppilas kokee häpeää, kun ei selvästi vastaakaan odotuksia. Ja nolosteleva oppilas on oppimisen kannalta vähintään yhtä suuri este kuin nolosteleva opettaja.

Niinpä soisin kyllä panostettavan juuri opetustilanteisiin liittyvältä häpeältä suojaavien rakenteiden ylläpitoon ja kehittämiseen - ts. niihin institutionalisoituihin peitetoimintakäytäntöihin, joiden suojissa vulgääriä ”opettamista” (myös siinä mielessä kuin pedagogeilla on tapana käsitettä käyttää) voi vaivihkaa tapahtua. Harvoissa asioissa kaipaan häveliäisyyttä, mutta kyllä opettaminen on niitä juttuja. Erityisesti sikäli mikäli se tapahtuu aikuisten tai miltei aikuisten ihmisten kesken.