Nyt kun ovat jo suppilovahverotkin melkein jääneet lumen alle, on aika summeerata kaikki minkä on sienestävä ihminen tällä kaudella itsestään ja maailmasta oppinut. Se ei ole paljon, sillä sienestystoiminnan viehätys perustuu juuri siihen, ettei se ole älyllisesti mitenkään erityisen aktivoivaa puuhaa.
Jännittävää kuitenkin on, että sienestäessä järki ja intuitio ajautuvat tuon tuosta vastakkain. Kokemus on hämmentävä, sillä minulle ei usein moista tapahdu. Kun tarkkailen sisäisiä ristiriitojani, en juuri koskaan osaa nimetä toista kamppailun osapuolista”järjen” ja toista ”tunteen” edustajaksi. (En tosin ole oikein osannut ratkaista, johtuuko tämä siitä, että olen pelkkien tunneimpulssien varassa ajelehtiva vaistoihminen vaiko siitä että olen lattea äärirationalisti, jonka mielessä riitelevät keskenään vain erilaiset hyvinperustellut näkökannat.)
Järkeni neuvot ovat sienestysasioissa yksiselitteiset: ennen kaikkea täytyy opetella tuntemaan pahimmat oikeasti vaaralliset myrkkysienet ja välttäää kaikkea vähänkin samankaltaista sienistöä. Muulla ei sitten niin väliä. Saattaa tietysti tulla pahanmakuinen ruoka tahi vähän vatsanväänteitä, mutta tällaisia seikkoja ei voi etäisestikään verrata pysyviin munuaisvaurioihin, joten prioriteetit on pidettävä kirkkaina mielessä.
On sienestyksessä helppojakin aihealueita, vaikkapa tatit. Kun on erottanut tatit muista sienistä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ne jotenkin tuntuvat läpikotaisin turvallisilta. Sitä ne myös tiedetysti ovat. Tattilajien sisäisessäkin hierarkisoinneissa on järkevää luottaa vaistoon, sillä yleensä juuri syömäkelvottomat tatit näyttävät epämiellytttävimmiltä, vaikkei niitä osaisikaan nimetä. Ja lopun kertoo makuaisti.
Rouskusilmää minulla ei ole lainkaan. Jään kiinni hyvin alkeellisista virhetunnistuksista. Tiedän, etten hallitse rouskuja, ja siltä se tuntuukin, joten en mielelläni osallistu rouskustamiseen. Suoraan sanoen kaikki rouskut näyttävät epämääräisen epäilyttäviltä, vaarallisiltakin, joten syön niitä pikemminkin puhtaan järjen kuin vaiston ohjaamana. Tiedän ettei rouskunnäköisissä ole mitään tappavan myrkyllisiä ja keitetäänhän ne joka tapauksessa, joten turha siitä eksaktista tunnistuksesta on ihmeemmin stressata.
Mutta sitten on sellaisia sieniä kuten jauhosieni. Jauhosieni on niin omannäköisensä olio, että sen näkemiseen liittyy intuitiivinen varmuus objektin jauhosieneydestä. (Samantyyppinen kuin kantarelliin.) Kun sientä haistaa, varmuus vain kasvaa, ja koska jauhosieni on esteettisesti kaikin puolin miellyttävä, se tekee mieli ottaa mukaan. Kotona sitten järki saa vallan ja heitän jauhosienivuoret biojätteseen, sillä mielestäni se, että valkoisia sieniä ei kannata kerätä, on erittäin järkeenkäypä sienestysohje. ”Jauhosieni ei ole aloittelijan sieni”, kerrotaan, ja minä olen epäilemättä tuomittu identifioitumaan ikuisesti aloittelijaksi sienestyksen kaltaisissa (=visuaalista hahmotuskykyä vaativissa) lajeisssa.
Se, että tällä tavoin erilleen joutuneet järki ja intuitio löytävät toisensa, vaatii kokonaisvaltaisen järkytyksen - minkä olen ikävä kyllä myös sienestäessäni oppinut. Tämä tapahtui haperonkeräyksen yhteydessä. Haperoiden haperous näkyy silmääni ihan eri tavoin tunnistettavana kuin rouskujen rouskuus, ja pitkään minuun vetosivat keltaisten lisäksi erityisesti vihertävät ja rusehtavat haperolajit. Mutta sitten erään haperoaterian jälkeen väärille nettisivuille hakeuduttuani pälkähti päähäni mahdollisuus, että huolettomasti keräämäni vihertävät ”haperot” olivatkin kenties kavalakärpässieniä. Se ei ollut kiva ilta. Vaikkei myrkytysoireita sitten ilmaantunutkaan (kummallekaan ateriaan osallistuneista), riittävän shokeeraava pelkotila sai aikaan selvän muutoksen välittömän havainnoinnin tavoissa. Tapauksen jälkeen kaikki muut paitsi punaiset haperot ovat tosiaankin näyttäneet silmiini vaarallisilta eivätkä välttämättä haperoilta laisinkaan. Intuitio siis mukautui järkeen ja saavutin hetkessä omien kriteereideni mukaan arvioiden kypsän ja integroituneen haperosuhteen: kerään mieluiten niitä punaisia, vaikka niiden kelpoisuus aina pitääkin erikseen maistamalla tarkistaa.
(Asiaan tosin liittyy sellainenkin puoli, etten kyseisiä epäilyttäviä haperoita suinkaan ollut kerännyt kavalakärpässienen viralliselta levinneisyysalueelta. Tätä kai moni pitäisi todisteena siitä, että myrkytyspelkoni oli pelkkä irrationaalinen hulluuskohtaus. Pidätän silti itselläni oikeuden nimetä tällaisen minimaalistenkin kuolinriskien välttelyn järjen ääneksi. Ilmasto muuttuu ja kukapa noita levinneisyyskarttoja olisi koko ajan päivittämässä.)
Nähtäväksi jää, naksahtavatko jauhosieni-intuitionikin jossain vaiheessa kohdalleen ja mitä siihen sitten tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti