Suomen kieleen on ihan viime vuosina hivuttautunut jostain ilmaus ”näyttäytyä joltakin”. Ehkei se edes ole minkään virallisten kielisuositusten vastainen, ja jos onkin, se nyt ei jaksa minua kiinnostaa. Muodikas tämä ilmaus tuntuu joka tapauksessa olevan, erityisesti kaikenmoisissa puoliakateemisissa teksteissä.
Ja joka kerta se töksähtää ikävästi korvaan.
Suomen kielessä on kaksi oikein hyvää tapaa ilmaista olevansa tietoinen havaintojensa suhteellisuudesta – siis esimerkiksi siitä, että x ei ehkä ole niin suuri kuin miltä näyttää. Yhtäältä voi sanoa että x näyttäytyy suurena. Tällöin huomio kiinnittyy x:n ja sen välittömän ympäristön väliseen suhteeseen: pienten olioiden keskellä tasaisessa maisemassa ihan keskikokoinenkin x voi näyttäytyä suurena. Ja kun x näyttäytyy suurena, on selvää, että vaikutelma on ehkä hyvinkin hetkellinen - x:n lähistölle kun voi esimerkiksi siinä samassa pelmahtaa muitakin suuria olioita. Jonain tiettynä hetkenä x silti näyttäytyy suurena, kaikista suunnista katsoen. Jos x sen sijaan näyttää suurelta, se näyttää suurelta nimenomaan täältä katsottuna. Tällöin suuruuden vaikutelma on jonkin verran pysyvämpi. Vääristymä on ennen kaikkea perspektiivissä, ja sen voi olettaa säilyvän kunnes havainnoija siirtyy uuteen havainnointikulmaan suhteessa x:ään.
Ilmausten sävyero ei tietenkään ole suuren suuri. Sopivin lisämäärein nämä konnotaatiot voi kumota ja häivyttää. Merkitysero kuitenkin on jokaisen kielenkäyttäjän hyödynnettävissä, eikä sen tavoittamiseksi tarvitse havainnoida eri ilmausten tosiasiallisia käyttötapoja, vaan merkitys nousee loogisesti kielen rakenteista itsestään. Kun nämä ilmaukset sotketaan toisiinsa ("näyttäytyy suurelta"), lopputulos on kuitenkin väistämättä pelkkä fraasi.
On sinänsä aika yllättävää huomata reagoivansa näin ärtyneesti johonkin ihan pintatason kielelliseen ilmiöön. Yleensä ottaenhan olen suurella hämmennyksellä seurannut sivusta ihmisiä, jotka esimerkiksi keräävät inhokkilistoja sanoista ja ilmauksista, joita ei heidän mielestään saisi kukaan missään ikinä käyttää. (Mitä ihmettä he sellaisella tavoittelevat? Eikö mikä tahansa ilmaus ole - intertekstuaalisuutta ja ironiaa sopivasti soveltaen - tyylikkäästi ja harkitusti tempaistavissa ulos siitä diskurssista johon se ensisijassa kuuluu? Haluavatko he kenties kieltää ironian tai intertekstuaalisuuden tietyissä genreissä kuten ”normaalissa asiatyylissä” ja siis normittaa nimenomaan näiden genrejen sanastoa? Vai edustaako tämä tiettyjen kielellisten ilmausten kategorinen pannaan julistaminen jotain sellaista intertekstuaalisuuden tai ironian muotoa, jota en vain ironiaksi ymmärrä?)
Joka tapauksessa katsoin aiheelliseksi nostaa oman kieliärtymykseni tähän pöydälle, jotta voitte tuomita, onko siinä kyse pohjimmiltaan ihan samasta asiasta. Yritän väittää ettei ole: minua ärsyttää nimenomaan se että kielessä olevaa ilmaisuvoimaa päädytään heikentämään ihan vain silkan välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden tähden . Kun olemassaolevista täsmällisemmistä ilmauksista syntyy tuollaisia merkitykseltään epämääräisiä hybridejä, itse alkuperäiset ilmaukset alkavat helposti näyttää niiden kaltaisilta: fraaseilta vailla varsinaista rakennetta.
(En oikein osaa uskoa, että tässä olisi kyseessä tietoinen filosofinen kannanotto, joka kiistää ilmiöiden ”näyttäytyy suurena” ja ”näyttää suurelta” välisen eron. Mutta voipa tietysti ollakin. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti