Luin Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää. Tykkäsin. Kirjan maailma on tosin lähes sama kuin Karsintavaiheenkin - mutta se maailma on hieno! Tällä en tarkoita, että se olisi jotenkin yllätyksellisesti ja mielikuvitusta käyttäen rakennettu. Päinvastoin: se on ihan tämä tuttu nykymaailma, vain hyvin lievästi muunneltuna. Se on maailma, jonne päädymme läheisessä tulevaisuudessa, jollei nyt mitään ihan erikoista satu. Mutta nykyisyydestä mukaan otetut elementit on valittu tyylikkään provokatiivisesti.
Parasta on, että Verronen nostaa reippaasti yhteiskunta-analyysinsa pääosaan juuri paskaduuniprekariaatille tutut työelämäkäytänteet. Koko kuvattu järjestys lepää niiden varassa, teoksen maailma on ennen kaikkea maailma, jossa joka ikinen ihminen on saatu (hyvällä tai pahalla) uskomaan, että mikä tahansa työ on parempaa kuin joutenolo. Kaikki muu on loogista seurausta tästä - ja siinä sitä sitten mennään… Esimerkiksi teknologiaan tulkitsisin Verrosen suhtautuvan aika neutraalisti. Se että ihmiset hänen kuvaamassaan maailmassa sirutetaan, ei selitä yhtään mitään kyseisestä maailmasta. Yhtä hyvin siruttomat voisivat olla arkisesti paperittomia, tällaisten pikku yksityiskohtien sirottelu ympäriinsä on vain tapa kertoa, että ollaan (lähi-)tulevaisuudessa. Ratkaisu on myös hauska. (Se että yhteiskunnallinen realismi naamioituu tahallisen kömpelösti huonoksi scifiksi on vanha vitsi - mutta tavallaan toimii.)
Minulle tuli kirjasta poliittisesti toiveikas olo: jos näin tarkkanäköistä valta-analyysia kirjoitetaan (ja ilmeisesti myös luetaan), vieläpä näin populääreissä ja keveissä muodoissa, ollaan jo aika pitkällä. Vaikkei Kirkkaan selkeää minulle itselleni tuonut kovinkaan paljon uutta enää erinomaisen Karsintavaiheen jälkeen, niin jotenkin voisi kuvitella, että Tiksu P:n kaltainen, tunne-elämältään entistäkin haaleampi päähenkilö saattaisi onnistua ohjaamaan Verrosen tekstien vastaanottoa selkeämmin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se ihmisryhmä, joka on tottunut lukemaan kaikkea kaunokirjallisuutta joko päähenkilöön eläytyen tai päähenkilöä psykopatologisoiden, joutuu viimeistään tämän kirjan kohdalla valitsemaan jonkin muun lukustrategian. (Siis vaikkei vielä Karsintavaiheen kohdalla olisi kokenutkaan joutuvansa.)
Mutta kun sitten googlasin esiin pari arviota kirjasta, toiveikkuuteni huomattavasti väheni. Siellä tulkittiin, että Kirkkaan selkeää on ”kaukaiseen tulevaisuuteen” sijoittuvaa ”synkkää scifiä”. Sitten alettiin kauhistella (teoksen oletetusti paljastamaa) maailman yliteknologisoitumista ja luonnosta vieraantumista.
Se kyllä pitääkin selvästi paikkansa, että eläytymiset ja psykopatologisoinnit vastaanotosta tällä kertaa puuttuvat – mutta tilalla on valittelua kirjan ”psykologisesta ohuudesta”. Mitähän sekin tarkoittaa - sitäkö ehkä, että materiaalia eläytymiseen ja psykopatologisointeihin on liian vähän? Kirkkaan selkeää on tosiasiassa kaikkea muuta kuin psykologisesti ohut, se on silkkaa sopeuttamisen psykologiaa. Sehän tästä tulevaisuusvisiosta niin pelottavan tekeekin: monenlaisia poliittisia ja taloudellisia vallan muotoja voi mainiosti kuvitella kirjassa kuvatun ”tavallisen ihmisen arjen” taustalle. Kirja pysyttelee (taloudellisesti huono-osaisehkon) minäkertojan näkökulmassa ja hänen kokemukselleen on ominaista täydellinen kiinnostuksen puute siihen, mitä maailmassa on poliittisesti tai taloudellisesti tekeillä. Tuloksena on aika veikeä, tarinaton epäromaani: lukija turhautuu, kun hänen eteensä heitellään kerta toisensa jälkeen johtolankoja, joihin minäkertoja ei mitenkään tartu (ja jotka siis liukuvat lukijankin ulottumattomiin). Ei niin etteikö minäkertoja huomaisi johtolankoja tai tajuaisi niiden merkitystä, häntä ei vain kiinnosta.
Viimekätinen viesti tietysti on, että tämä tuskastunut lukija yrittää itse luoda vääränlaista tarinaa ja etsii Valtaa (eli järjestyksen tärkeimpiä tukipylväitä) ihan väärältä tasolta.
Tuo ihan sama kerronnallinen rakenne minua muuten taisi Michael Haneken Valkoisessa nauhassakin eniten viehättää. Elokuvan loppu, jossa kertoja käänsi muitta mutkitta huomion omaan elämäntarinaansa oli hienon antiklimaattinen: eihän katsoja ollut missään vaiheessa ollut vähääkään kiinnostunut hänen rakkaushuolistaan tai muista sensellaisista sivujuonteista. Verrosen asetelmissa rakkaushuolten tilalla ovat työnhankinta- ja toimeentulohuolet. Sama perusteema, kuvattavana vain eri historiallinen tilanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti