Kommunikaatiosta

Netinkäyttön moraalinen paheksunta elää hämmentävän sitkeässä, vaikka sen ilmenemismuodot ovatkin ajan myötä muuttuneet vähän hienovaraisemmiksi. Enää ei kukaan sano, että menisit nyt vaan reippaasti sienimetsään tai askartelisit lastesi kanssa joulutonttuja, senkin tosielämästä vieraantunut nettiaddikti. (Tosin monikin netinkäyttäjä selvästi kokee tarvetta puolustautua juuri näitä menneisyyden ääniä vastaan ja todistelee nettifoorumeilla kiivaasti juuri sitä, että hänen elämäänsä kuuluu kyllä muutakin kuin vain lukemista ja kirjoittamista eri muodoissaan). Uusien moralistien mukaan pahuus ei kuitenkaan piile niinkään siinä, että ihmisten välinen kommunikaatio tapahtuu tietokoneitse, kuin siinä, että se on anonyymiä. Näin voidaan antaa synninpäästö kaikkien tasapuolisesti harjoittamalle facebookkaukselle ja kohdentaa paheksunta juuri siihen, mikä nettikommunikaatiossa on kaikkein hienointa ja radikaaleinta. Toisin sanoen juuri niihin elementteihin, jotka aidosti uhkaavat tosielämän sosiaalisten hierarkioiden monopolia mahdollistamalla sen, että ihminen voi olla läsnä useissa eri yhteisöissä ja esiintyä jokaisessa eri nimimerkillä ilman, että on missään osoitettavissa sellaista ylintä paikkaa, jossa hän “omana itsenään”, “omalla nimellään” tekee tiliä persoonansa eri puolista ja siitä miten ne viime kädessä liittyvät yhteen. Juuri nimimerkkiperinteen ansiosta netissä on mahdollista kommunikoida lähtökohtaisen tasa-arvoisesti: oletusarvohan on, että sillä, mikä kenekin osallistujan asema kulloisenkin foorumin ulkopuolisessa maailmassa on, ei tunnusteta olevan mitään merkitystä.

Totta kai tällaisten demokraattisten paikkojen olemassaolo kismittää niitä, jotka ovat tehneet työtä oman nimensä rakentamiseksi eli sosiaalisen asemansa eteen. Siinä missä netinkäytön varhainen moralistinen paheksunta tuli ikään kuin alhaaltapäin (“mikä oikein luulet olevasi, kun ei Tavallinen Elämä riitä, vaan pitää jonnekin internettiin päästä...”), uusi tulee selvästi ylhäältä: se ilmentää etuoikeutettujen halua pitää kiinni omalla nimellään saavuttamistaan etuoikeuksista.

Nyt sanotaan, että on toki sinänsä ok keskustella netissä, mutta että keskustelun “laadun” takaa vain se, että pannaan reilusti oma nimi ja kuva profiiliin. Blogimaailman uusimman anonymiteetinvastaisen rintaman ehkä kiihkein soturi Antiaikalainen on tätä kantaa edustavien joukoissa ihan piristävä poikkeus sikäli, ettei hän ilmoita vastustavansa ainoastaan nettikeskustelua vaan keskustelua ylipäätään. Tämä onkin rehellistä. Se ettei halua saada kommentteja muilta kuin omilta kavereiltaan on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Joskus nyt vain ei kiinnosta tutustua keneenkään (kun ei ehkä tuttujenkaan kanssa kommunikointiin riitä energiaa) eikä kuulla yhtään uutta ja yllättävää ajatusta (kun on entisissäkin vielä hämmentävän paljon sulattamista). Jos tilanne on on (väliaikaisesti tai pysyvästi) tämä, se on hyvä tiedostaa ja tehdä selväksi.

Useimmat anonyymien nettikeskusteluiden paheksujat väittävät kuitenkin lämpimästi kannattavansa keskustelua ja kommunikaatiota. Anonyymi nettikeskustelu vain on niin vääränlaista: niin aggressiiviista, epäasiallista, epäystävällistä... Ei siis mitään aitoa kommunikaatiota lainkaan, he julistavat ja antavat ymmärtää itse omissa yksityisyyksissään harjoittavansa nimenomaan aitoa kommunikaatiota: kerrassaan avartavia toiseuden kohtaamisia tapahtuu heille siellä piiloissaan tämän tästä.

Ja sellainen hurskastelu minut totisesti saa ärtymään.

Toki useillekin nettikeskusteluille on ominaista aggressiivisuus ja krooninen ohipuhunta. Jotkut väittävät asiaintilan johtuvan siitä, että netissä ihmiset kohtaavat sellaisiakin ihmisiä, joita eivät sosiaalisesti segregoituneessa tosielämässä kohtaa. Keskiluokkaiset ihmiset keskiluokkaisilla työpaikoillaan törmäävät vain kaltaisiinsa, niihin jotka oikeastikin ovat kaikesta suunnilleen samaa mieltä ja puhuvat arjessaan suunnilleen samaa kieltä. Enpä oikeastaan usko. Luulen, että netissä anonyymeinä kohdataan enimmäkseen ihan niitä samoja ihmisiä kuin työpaikan kahvihuoneessakin. Ja ihmisiä raivostuttaa juuri se, että he aavistavat näin olevan.

Oleellinen kysymys ei olekaan, miksi nettikeskustelijat puhuvat kroonisesti toistensa ohi, vaan mikä tästä ohipuhunnasta juuri netissä tekee niin sietämätöntä, että ihmiset joutuvat raivon valtaan ja tahtovat vimmaisesti torjua kaiken näkemänsä. No, netissä ohipuhunnat dokumentoituvat kiusallisen objektiiviseksi todistusaineistoksi siitä, miten huonosti ihmiset lukevat toisiaan, siitä miten harvoin he pysähtyvät kuuntelemaan saati ymmärtävät kuulemaansa. (Runoilijatkin. ) Ehkäpä nettikommunikaatio on raivostuttavaa juuri koska sitä yrittäessään päätyy helposti lähelle sen oivaltamista, miten vaikeaa toisten ihmisten (ainakin kaikkien muiden kuin lähimpien ystävien) kohtaaminen tosielämässäkin on?

Myös netin ulkopuolella ollaan tämän tästä tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden yksilöllisistä luontumuksista ei juuri mitään tiedetä ja joiden kanssa jutellessa väärinymmärrysriski on ihan perusasioissakin huomattava. Mutta entä jos ainoa mikä ihmistä sellaisissa tilanteissa suojaa aggressiiviselta turhautumiselta onkin biologia? Entä jos ihminen nyt vain on sillä tapaa ohjelmoitu, että kun se puhuessaan näkee ympärillään elekieleltään myötämielisiä, tuttua minimipalautetta antavia lajitovereita, se tuntee olonsa hyväksi ja kuvittelee ajatustensa tulevan ymmärretyiksi? Entä jos netissä uhkaa paljastua, miten suuri osa kaikesta tästä arkisesta yhteisymmärryksestä on illuusiota vain?

Mutta ei sellainen vilpitön kauhukaan kaikkea selitä. Kaiken muun kuin omalla nimellä tapahtuvan kommunikaation mustamaalaamisessa on myös harkitun propagandatyön piirteitä.

Nimettömän kommunikoinnin vastustajat ottavat mielellään siitä esimerkikseen jonkin verkkohesarin keskustelupalstan tyyppisen foorumin, jossa ei juuri pysyvillä profiileilla pelata, vaan osallistujat vaihtuvat aiheiden mukana ja jokaista puheenvuoroa täytyy kommentoida omana itseriittoinen kokonaisuutenaan. Tällaisen täysin anonyymin keskustelun onnistuminen onkin epäilemättä kaikkein vaikeinta: se edellyttää kykyä kuunnella, ottaa jokainen repliikki kirjaimellisesti, pidättäytyä ylimääräisistä oletuksista, olla projisoimatta repliikin taakse mitään. Jotain kaunista sellaisesssa kommunikaatiossa on, sitä haluaisi osata. Toisaalta ei ole ihme, että nämä täysin anonyymit kommunikaatioyritykset netissä niin usein menevät mönkään, sillä asetelma on oikeastikin lähtökohdiltaan haasteellisempi kuin netin ulkopuolisissa tilanteissa juuri koskaan.

Mutta eihän suurin osa nettikommunikaatiosta tuollaista ole, vaan tapahtuu jollakin erikoistuneemmalla palstalla palstan omien vakionimimerkkien kesken. Sellaisen kommunikaation onnistuminen ei välttämättä edellytä yli-inhimillistä kykyä ennakko-oletuksista pidättäytymiseen, vaan apua on myös esimerkiksi aidosta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja kokonaisvaltaisesta eläytymiskyvystä toisen maailmanhahmotustapaan - ihan kuin netin ulkopuolellakin. Pitkään jatkuva nimimerkkipohjainen nettikommunikaatio on toisiin ihmisiin tutustumista, ja jos jollain alalla internet mielestäni selkeästi voittaa kaikki yleisesti käytössä olevat kasvokkaiskommunikaation muodot, niin juuri uusiin ihmisiin tutustumisen väylänä. Ei ihme, että juuri tämä nettikommunikaation funktio kaikkein kiivaimmin halutaan sivuuttaa. Puhutaan ikään kuin kommunikaatiota olisi netissä vain kahta lajia: yhtäältä sitä joka tapahtuu “omalla nimellä” (paradigmaattisena tapauksena Facebook, jossa kaikki kommunikaatioon osallistuvat aina jo valmiiksi ovat toisilleen tuttuja) ja toisaalta sitä joka tapahtuu “anonyymisti” (paradigmaattisena muotona HS:n tai Suomi24:n tyyppinen keskustelupalsta, jossa pysyvien nimimerkki-identiteettien muodostus ei ole oleellisessa roolissa).

Ja huolestuttavasti vaikuttaa siltä kuin itse nettitodellisuus olisi hyvää vauhtia mukauttamassa itseään tähän moralistien luomaan jäsennykseen, ruumiillistamassa kahtiajakoa.

Erityisen selvää tämä on blogien suhteen. Iso osa blogimaailmaa on degeneroitunut pelkäksi Facebookin etäispäätteeksi, jossa IRL-tutut omina itseinään jakavat kuulumisiaan keskenään eivätkä todellakaan tahdo kohdata ketään ulkopuolista. Se toinen puoli bloggaajista taas etsii maksimaalisen isoa yleisöä kertomalla anonyymisti jotain viihdyttävää (hassut anekdootit) , shokeeraavaa (suuret seksipaljastukset) tai hyödyllistä (ruokareseptit, meikkivinkit) . Tällaisen blogin kirjoittaja ei miellä laisinkaan kurottelevansa kommunikatiivisesti kohti lukijoita, vaan kilpailevansa reilussa urheiluhengessä yleisömääristä muiden samassa sarjassa kisaan osallistuvien bloggaajien kanssa.

Ei toki ole täysin kuollut sekään vanhanaikaisen epäelitistinen moralismi, jolle vuorovaikutuksen aitouden mittana on oikean nimen sijaan fyysinen keho – ja joka siis näkee myös omalla nimellä tapahtuvan nettikommuknikaation potentiaalisesti hieman epäilyttävänä. Hyvä esimerkki nettikommunikoinnin moralisoinnin kritiikiksi naamioidusta nettikommunikaation moralisoinnista on vaikkapa tämä ajattelumalli, joka sietää facebookkailuakin vain koska nettikommunikaatio havaintojen mukaan lisää sitä, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. Kirjoittaja unohtaa tosin kertoa, mitä yleisinhimillisesti hienoa ja arvokasta siinä on, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. (Mukavaahan se kyllä ihan on, ei siinä mitään. )

Koen maailmaa sikäli ihan sovinnaisesti ja perinteisesti, että vaikka sympatisoinkin antiaikalaistyyppistä kommunikatiivisuusimperatiivin kritiikkiä, näen itse jotain täysin itsestäänselvän itseisarvoista siinä, että ihminen alati räpistelee kohti hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, yrittää ymmärtää heitä ja tulla ymmärretyksi. En voi perustella kyseistä pyrkimystä enkä kuvitella siitä luopumista - se nyt vain kuuluu hyvään elämään, kuten on meilläpäin tapana sanoa. Mutta jotta tällaisen toisten ihmisten ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen edellytyksiä voisi millään alkeellisestikaan mielekkäällä tavalla alkaa eritellä, olisi kyllä otettava huomioon, että keskinäisen ymmärryksen aitoon lisääntymiseen johtavat prosessit eivät aina tai edes pääsääntöisesti tunnu niihin osallisista erityisen mukavilta. Ja että tutun kanssa kahvittelu saattaa tuntua mukavalta myös silloin, kun juttutuokion aikana ei mitään erityisempää toisen ajatusten ymmärtämistä tai kommunikaatiota tapahdu.