Kun Eufemia taannoin kontrastoi minun poliittisen ajattelutyylini Osmo Soininvaaran vastaavaan, olin hieman ymmälläni. Tunnistan toki oman, välillä koomisiinkin mittasuhteisiin paisuvan kyvyttömyyteni mennä kepeän strategisesti mukaan peleihin, joiden sääntöjä en pohjimmiltani täysin hyväksy. Jo esimerkiksi vaalikoneiden käyttö on minulle aivan liian tuskallista ja mieltä kuohuttavaa: useimpiin kysymyksiin vastaaminen olisi mahdollista vain, jos heittäytyisi mukaan vieraaseen kielipeliin ja hyväksyisi joukon perustelemattomia ja artikuloimattomia (ja ehkä jopa artikuloitumattomissa olevia) oletuksia. Mutta minun silmissäni Soininvaara ei ole - reaalipoliittisesta maltillisuudestaan huolimatta - koskaan kuulunut niihin, jotka itsestäni poiketen menevät suin päin mukaan mihin tahansa vallalla olevaan keskustelukulttuuriin ajaakseen omia tavoitteitaan sen asettamilla ehdoilla. Päinvastoin, Soininvaara tuntuisi jotenkin salakuljettavan oman tunnistettavan argumentaatiotyylinsä mukanaan kaikkiin poliittisen keskustelun konteksteihin ja houkuttelee ihmeen hyvin muutkin siihen mukaan. Luulen, että jos Soininvaara laatisi vaalikoneen, minun olisi sen kysymyksiin helppo suuremmitta tunnekuohuitta vastata: vaikka kaikki oikeasti tärkeät kysymykset jäisivätkin kysymättä, Soininvaaran esiin nostamat kysymykset ovat aina itsessään mielekkäitä ja ymmärrettävästi muotoiltuja.
Soininvaaran argumentaatiotyyli on oikeistopoliitikon tyyliksi poikkeuksellisen miellyttävä kahdesta syystä. Ensinnäkään hän (toisin kuin melkein kaikki poliitikot kaikissa puolueissa) ei juuri koskaan lähde retorisesti liikkeelle joistakin ”meidän kaikkien” yhteisesti jakamista arvoista/ tavoitteista/ päämääristä ja pyri sitten oikeuttamaan kannattamiaan poliittisia toimenpiteitä esittämällä ne neutraaleina ”keinoina” kyseisten päämäärien saavuttamiseksi. Sen sijaan hän vertaa vain suoraan olemassaolevaa sääntelyperiaatteiden kimppua a ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia vaihtoehtoiseen sääntelyperiaatteiden kimppuun b ja sen mahdollisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Toisekseen Soininvaara hyvin johdonmukaisesti käsitteellistää rakenteet ensisijaisiksi subjekteihin nähden. Hän ei toisin sanoen lähtökohtaisesti oleta, että juuri samat toimijat päätyvät tiettyyn toimintaan sääntelyperiaatteiden b voimassa ollessa kuin sääntelyperiaatteiden a voimassa ollessa. Ja tämähän on perusehto sille, että voidaan tarkastella itse periaatteiden ohjausvaikutuksia sen sijaan että ”poliittinen” ”keskustelu” degeneroituu pelkäksi kiistelyksi siitä, millaisten elämäntapojen, intressien ja arvojen voi luultavimmin olettaa yhdistyvän minkäkinlaisten sosiaalisten identiteettien ympärille – eli ketkä luultavimmin missäkin tilanteessa voittavat tai häviävät.
Vaikka soininvaaralainen tyyli em. periaaatteineen on varmaan monen mielestä itsessäänkin pahoin painottunut ja liberaali-individualismin saastuttama, minun on jotenkin mahdoton olla kokematta sitä neutraaliksi ja rationaaliseksi. Tosin on myönnettävä, että henkilöhistoriallisista syistä Soininvaara on saattanut suoraankin olla vaikuttamassa siihen, millaiset hyvän poliittisen argumentaation standardit olen sisäistänyt. Muistan hyvin, miten luin Ratkaisevaa aikaa juuri siihen ratkaisevaan aikaan 80-luvun lopulla, jolloin aloin vähitellen hahmottaa, mikä on yhteiskunta ja miten siitä voi puhua. Pyörittelin siinä esitettyjä argumentaatioketjuja edestakaisin kunnes poliittisen diskurssin perusolemus alkoi avautua. Soininvaaran tyyliin ja henkilöön assosioitunee siis mielessäni positiivisia oivalluskokemuksia, joiden syntyyn tosiasiassa myötävaikuttivat ensisijaisesti aivan muut tekijät kuin hänen esittämiensä väitteiden ainutlaatuinen nerokkuus. (Esi-internetilliseen aikaan eläneen maaseututeinin ulottuvilla oli vain niin kovin vähän älyllistä virikettä.)
Eivätkä Soininvaara-sympatiani rajoitu pelkkään tyyliin: bloginsa perusteella hänellä on myös kykyä poimia esiin minustakin varsin relevantteja poliittisia kysymyksiä ja pitää niitä sopivan sitkeästi esillä, erityisesti mitä tulee asuntopoliitiikkaan ja liikennepolitiikkaan. Kaupunkisuunnittelu- ja kaavoitusasioissa tekee harvoin mieli olla eri mieltä. Jopa työelämästä ja julkisista palveluista Soininvaara on puhunut enimmäkseen ihan järkevästi – vaikka ei minulta toki ole bloginkaan perusteella jäänyt huomaamatta, että lipsaukset asiallisesta tyylistä tuppaavat kummasti kasaantumaan niihin kohtiin, joissa mainitaan köyhät tai pitkäaikaistyöttömät.
Mutta vihdoin asiaan. Äsken luin tämän uusimman Sata-komiteakirjan. Siinä oli koottuna Soininvaaran näkemyksiä juuri niistä aiheista, joita käsitellessään hänen ajattelunsa on aina tuntunut kaikkein vieraimmalta - ja nyt olen ehkä kypsä myöntämään, että Eufemian eronteko on kyllä tavallaan osuva. On Soininvaarallakin minun näkökulmastani melkoista taipumusta mennä strategisista syistä mukaan mihin tahansa vallassa oleviin järkeilymalleihin ja retorisiin tyyleihin.
Kyse ei oikeastaan ole siitä, miten paljon vierasta ainesta on valmis ottamaan annettuna, vaan siitä millaisia vieraita elementtejä omaan poliittiseen argumentaatioonsa ottaa. Siitä en osaa vähääkään ärsyyntyä, että Soininvaara esimerkiksi suostuu pohtimaan optimaalisia sosiaaliturvauudistuksia niinkin ahtaissa kehyksissä kuin hän eksplisiittisesti ilmoittaa tekevänsä: sosiaalimenot eivät saisi lisääntyä eikä varsinaista perustuloa saa ottaa käyttöön. Voi vain ihailla sitä, että Soininvaara on saanut aikaan ihan järkeviä muutosesityksiä näissäkin rajoissa - älyllisesti hieno suoritus, vaikkei hänen ehdottamillaan rakenteellisilla pikku-uudistuksilla juuri pienuutensa tähden olekaan mitään poliittista relevanssia suuntaan tai toiseen. Mutta Sata-komiteakirjan täysin sietämätön piirre on se, että Soininvaara selvästi yrittää tulla Kokoomusta vastaan paitsi tehtävänrajauksissa myös argumentaatiotavoissa. Soininvaara kosiskelee ”kaikkihan me tietenkin halutaan rangaista laiskoja sosiaalipummeja” -henkistä yleisöään todistelemalla, että juuri perustulonomainen sosiaaliturvahan se köyhiä kaikkein tehokkaimmin kyykyttäisikin. Luultavasti juuri Sata-komiteakirjan ajoittaiset avoimen moralistiset äänenpainot ovat tosiaankin päälleliimattu retorinen strategia, Soininvaara kun on kaikessa moralisoinnissa suorastaan läpinäkyvän huono ja kömpelö. Pelottavammalta oikeastaan tuntuu Soininvaaran outo kiinnostus pitkäaikaistyöttömän hahmoon ihan itsessään. Siinä tuntuisi pulpahtavan pintaan jokin aito henkilökohtainen pakkomielle: Soininvaara jostain syystä luulee tietävänsä, millaisia ihmisiä perusturvan varassa eläjät tyypillisesti ovat ja kokee tarvetta paljastaa tämän muillekin. Hän fantasioi kiihkeästi perusturvan varassa elävistä eksoottisista Toisista, eikä vaikuta lainkaan kiinnostuneelta vertaamaan fantasioitaan mihinkään empiiriseen numerotietoon. Tämä on hämmentävää juuri siksi, että Soininvaara kaikkien muiden ihmisryhmien kohdalla niin esimerkillisen tarkkaan välttää esittämästä spekulaatioita siitä, millaisia tarpeita, haluja tai preferenssejä kyseiseen ryhmään kuuluvilla ihmisillä varmaankin ”tyypillisesti” on.
No, sinänsä Soininvaaran konstruktio köyhästä on ihan raikkaan persoonallinen yhdistelmä eri poliittisten suuntausten hellimistä stereotypioista. Köyhälle on ominaista (koulutustaustasta yms. riippumaton) heikkolahjaisuus sekä elämänhallintaongelmat. Työelämän suhteen hänellä on vain yhdenlaisia intressejä: pitäisi saada mahdollisimman paljon rahaa käteen. Soininvaara ei edes yritä uskotella, että tyypillisellä köyhällä olisi varaa ilmentää mitään muita henk.koht preferenssejään työmarkkinoilla. Ensinnäkään tyypillinen köyhä ei voi työnhaussaan suosia mitään tietynlaisia työn sisältöjä toisiin verrattuna, sillä vähälahjaisena hän kykenee tekemään vain yhdenlaisia töitä: niitä kaikkein mekaanisimpia, joihin suunnilleen kuka tahansa kykenee. Toisekseen on yhdentekevää, miten tyypillinen köyhä henkilökohtaisesti arvottaa rahaa suhteessa vapaa-aikaan, sillä hän tekee helppojakin töitä niin paljon keskimääräistä hitaammin ja huonommin, että saadakseen raavittua vapailta markkinoilta kokoon edes jotakin hänen olisi joka tapauksessa annettava kaikkensa ja ahkeroitava aamusta iltaan.
Itse asiassa köyhän hahmo vilahtelee Sata-komiteakirjassa vain hyvin satunnaisesti siellä täällä - mutta huomaan silti toivovani kirjalle mahdollisimman vähän lukijoita juuri koska nämä vähäisetkin vilahdukset onnistuvat ihmeen tehokkaasti vesittämään kaiken mikä kirjassa muuten saattaisi olla lukemisen arvoista.
Minustakin keinotekoiset esteet matalatuottoisen työn tekemiselle ovat haitallisia ja minäkin jättäisin uusien työpaikkojen synnyn enimmäkseen vapaan markkinamekanismin huoleksi – mutta juuri tämä abstrakti vaatimus on vaarassa leimautua silkaksi työtä itseisarvottavaksi oikeistomoralismiksi, kun sitä konkretisoidaan soininvaaralaisittain. Soininvaaran konkretisoinnit (joilla hän tietenkin myy perustuloideaa Kokoomukselle) saavat epätuottavien töiden kannattavuuden lisäämisen näyttämään itsessään pelottavalta skenaariolta. Ei ollenkaan ihme, jos konservatiivisin osa vasemmistoa tämän luettuaan linnottautuu entistäkin tiiviimmin ay-bunkkereihinsa. Jos minulla olisi sama mielikuva ”tyypillisestä” perusturvan varassa eläjästä ja ”tyypillisestä” matalan tuottavuustason työstä kuin Soininvaaralla, niin totta kai vastustaisin kiivaasti perustuloa ja tahtoisin pitää systeemin rakenteellisesti jotakuinkin ennallaan, mitä nyt ehkä vähän nostaisin perusturvan tasoa. Jos perusturvan varassa eläjä on vähälahjainen ressukka, joka pystyy tekemään vain hyvin helppoja ja mekaanisia töitä (ja niitäkin paljon keskimääräistä hitaammin), hänet on minun arvomaailmani mukaan ilman muuta paras jättää rauhaan kokopäivätyöttömäksi. Jollei jollekulle kerta voida tarjota mitään alkeellisiakaan valinnanvapauksia työmarkkinoilla, niin huomattavasti inhimillisempää on määrätä hänet perinteiseen työttömän rooliin kuin ohjata ”kannustavalla” sosiaaliturvalla mihintahansa paskaduuniin – etenkin kun hänen vähälahjaisena olisi annettava kokopäivätoimisesti kaikkensa selvitäkseen edes auttavasti kyseisestä paskaduunista.
Päällisin puolin Sata-komiteakirjan Soininvaara on melkoisessa ristiriidassa muutama vuosi sitten Vauraudessa ja ajassa äänessä olleen Soininvaaran kanssa. En oikein hahmota millaisia lisäoletuksia Soininvaaran pitäisi olettaa tekevän, jotta tämä ristiriita selittyisi ja muuttuisi näennäiseksi. Olettaako hän kenties, että kaikki itsessään antoisa ja korkeaa koulutusta tai asiantuntemusta edellyttävä työ on aina ikään kuin luonnostaan joko äärimmäisen tuottavaa tai sitten täysin nollatuottoista, minkä vuoksi työpaikkojen syntymistä sentyyppisille aloille ei ole tarpeen edistää perusturvan rakenteita uudistamalla? Vai onko ratkaiseva oletus pikemminkin se, että vaikka perustulon (tai hyvin ”perustulomaisesti” toimivan sosiaaliturvajärjestelmän) yksi tavoite onkin mahdollistaa myös tällainen inhimillisesti mielekäs mutta taloudellisesti vähätuottoinen työ, sellaiseen työhön kuitenkin siirryttäisiin yksinomaan korkeatuottoisen keskiluokkaisen kokopäivätyön suunnasta downshiftaamalla - ei missään tapauksessa esimerkiksi (akateemisen) pitkäaikaistyöttömyyden piiristä?
Niin tai näin, outoja oletuksia.
Jos joku suunnittelee äänestävänsä huomenna Soininvaaraa eikä ole tullut lukeneeksi tätä uusinta kirjaa, niin varoitan. Sieltä ihan oikeasti pilkottaa jotain tosi epäilyttävää.
Kirja itsessään oli kyllä ihan kiinnostava, opin uusia seikkoja voimassa olevasta sosiaaliturvajärjestelmästäkin. En minä kirjaan tosin alun perin sellaisen tiedon toivossa tarttunut. Tartuin, koska niin julkiset viittaukset ko. kirjaan kuin kirjan alaotsikkokin antoivat ymmärtää, että tässä teoksessa Soininvaara yksityiskohtaisen havainnollisesti perustelee näkemystään, että kolmikantasysteemi on köyhien suurin vihollinen (...kuten muuten varmaan pitkälti onkin). Mutta eipä ko. aihetta sitten puitu kuin ihan loppusivuilla eikä niilläkään ollut yllätyksellisiä paljastuksia vallitsevasta korruptiosta ja mädännäisyydestä. Harhaanjohtavaa oli kirjan mainonta tältä osin siis.
Myönnän, että tykkäsin SATA-komitea -kirjasta, vaikka Vauraus ja aika tuntui minustakin inhimillisemmältä perusteeseissään. Minäkin koen Soininvaaran argumentointityylin miellyttäväksi ja olen oppinut häneltä paljon uutta Suomen sosiaaliturvasta. Samat köyhyyttä koskevat oletukset kuitenkin jäivät vaivaamaan.
VastaaPoistaMeinasin äänestää vaaleissa Vasemmistoliiton Birgitta Grania, joka on sosiaalityöntekijä. Hänen blogistaan jäi mieleen se kommentti Soininvaarasta ja kyseisestä opuksesta, että vaikka Granin mielestä SATA-komitea -kirjassa oli hyvääkin, niin sosiaalitoimen asiakkaat Soininvaara kuvittelee jokseenkin erilaisiksi kuin minkälaisia he sosiaalityöntekijän (tai ainakin Granin itsensä) näkökulmasta ovat.
Itse jäin miettimään sitä, kuinka suuri rooli työnantajille annettaisiin määritellä, kuka työntekijä on missäkin määrin tuottava ja kuinka paljon työntekijälle siis "kannattaa" maksaa palkkaa. Jos ymmärsin Soininvaaran argumentoinnin oikein, niin hänen mielestään nimenomaan työnantajalla itsellään pitäisi olla tässä hyvin paljon sanottavaa, jotta tilanne pysyisi joustavana. Kuitenkin minusta on selvää, että on paljon sellaisia tilanteita, joissa työntekijän X tuottamattomuus a) johtuu rakenteellisesta syrjinnästä tai b) on itse asiassa pelkkää harhaa työnantajan puolelta.
Soininvaara antaa esimerkkinä, että huonosti suomea puhuvalle maahanmuuttajalle tulisi voida maksaa pienempää palkkaa kuin hyvin suomea puhuvalle henkilölle, sillä onhan tämä puuttellisen kielitaitonsa vuoksi työntekijänä vähemmän hyödyllinen. Entäpä sellainen tilanne, jossa vaikkapa nyt myyntityössä toimii suomea sujuvasti mutta aksentilla puhuva mustaihoinen maahanmuuttaja, joka on kaikissa olennaisessa suhteissa täsmälleen yhtä ammattitaitoinen työntekijä kuin kantasuomalaiset kollegansa, mutta jonka olemus herättää keskivertoasiakkaassa rasistisia ennakkoluuloja?
Oletetaan, että mamu-myyjä tekee vähemmän kauppoja per aikayksikkö, eikä hitaampi kauppatahti johdu hänen kyvyistään tai edes hänen tavastaan puhua suomea, vaan yhteiskuntamme rakenteellisesta rasismista. Saako työnantaja päättää, että koska kyseinen myyjä tekee vähemmän tuottoa firmalle, hänelle voi hyvällä omallatunnolla maksaa vähemmän palkkaa? (OK, jos myyjät ovat provikkapalkalla, niin silloin heidän palkkansa määräytyykin myyntitahdin mukaan...) Ja jos perustulo (Soininvaaran esittämässä muodossa) on paikallaan juuri kompensoimassa tämäntyyppisiä tilanteita, niin eikö tuolloin tueta ja ylläpidetä rakenteellista rasismia perustulon avulla?
Toinen esimerkki ei ole kuvitteellinen, vaan omasta elämästä. Olen ollut työpaikassa, jossa naisten työpanosta pidettiin vähemmän arvokkaana kuin miesten, vaikka mitään konkreettista näyttöä naisten huonommasta ammattitaidosta ei ollut. Työvuorolistojen laatijat kun olivat vanhoja sovinistimiehen jääriä, joilla nyt oli vain sellainen käsitys, että tietyissä hommissa mies pärjää parhaiten.
Voin kuvitella, että tämäntyyppisessä työpaikassa voidaan hyvinkin lähteä sille linjalle, että OK, illan vuoroon tarvitaan joko x miestä tai vaikkapa nyt x+2 naista, kun naiset eivät kerran "pärjää" ihan yhtä hyvin. Ja jos nyt olisi sellainen mahdollisuus, että "tuottamattomille" naisille voi maksaa hyvällä omallatunnolla vähemmän kuin "pärjäävämmille" miehille, niin hei mikäs siinä, otetaan vaan enemmän naisia mutta maksetaan niille vastaavasti vähemmän. Ja taas jos perustulo paikkaisi osaltaan tätä tilannetta, niin se tukisi työnantajan puhdasta seksismiä.
Hankalaksi menee, jos "heikommin tuottavan" työntekijän määritelmä on työnantajan päätettävissä. Soininvaara tuntuu tosiaan kuvailevan sellaista esimerkkiyksilöä, jonka heikkolahjaisuus on kiistämätön tosiasia ja alentaa työn tehoa objektiivisestikin arvioiden. Itse luulisin olevan huomattavasti enemmän sellaisia pienituloisia ihmisiä, joiden työn tuottavuutta alettaisiin arvioida alaspäin (tai jo nykytilanteessakin arvioidaan alaspäin) juuri rakenteellisesta syrjinnästä tai työnantajan omista ennakkoluuloista johtuen.
-Paula
Enpä oikein usko, että olisi mitenkään mahdollista juridis-hallinnollisin keinoin erottaa näitä mainitsemiasi tapauksia toisistaan. Mutta joka tapauksessa myös perusteetonta ja mielivaltaista syrjintää voi työmarkkinoilla harjoittaa aivan mielin määrin nytkin. Se ilmenee pääasiassa kahdella tavalla, jotka molemmat ovat tuttuja maahanmuuttajillekin. Ensimmäinen syrjintämuoto on se, etteivät he työllisty ollenkaan tai työllistyvät vain tavoilla, joissa työntekijä on täysin työnantajan mielivallan armoilla - eli tekevät silppua ja urakkaa ja pimeitä töitä. Toinen vallitseva syrjintämuoto on se, että syrjityt onnistuvat työllistymään vain tehtäviin, jotka eivät millään tapaa vastaa heidän koulutustaan tai kykyjään (saati kiinnostuksiaan tai arvomaailmaansa). Moni työmarkkinoilla näillä tavoin syrjitty – aivan samoin kuin moni objektiivisen vähätehoisuutensa vuoksi em. tavoin työmarkkinoilla kohdeltu - pitäisi huomattavana parannuksena nykytilanteeseen nähden sitä, että syrjintä ilmenisi ”vain” alempana palkkatasona koulutusta vastaavissa ja työsuhdemuodoltaan normaaleissa töissä. Eli olisi mielekkäät työtehtävät ja kunnon lomat ja jonkinlaista ennustettavuutta elämässä, vaikka sitten saisikin (joko täysin mielivaltaisista tai osittain ymmärrettävistäkin syistä) huonompaa palkkaa kuin muut ”vastaavissa” tehtävissä.
VastaaPoistaEn ole ollenkaan yhtä ay-kielteinen kuin Soininvaara ja minusta kaikkien työelämän lisäjoustojen ehdottomana ehtona ovat elämiseen riittävä perustulo ja ilmaiset julkiset peruspalvelut. Mutta siinä hypoteettisessa tilanteessa, että nämä olisivat kunnossa, kannattaisin ilman muuta äärimmäisen joustavaa työelämää - ja palkkajoustoja ihan eritoten. Minun on vaikea uskoa, että sellaisessa tilanteessa juuri yksilöiden väliset tuottavuuserot edes muodostuisivat pääasialliseksi tuloerojen määräytymisperusteeksi työmarkkinoilla. Pikemminkin olettaisin, että jos työnteko on yksilön kannalta aina valinta, palkoissa alkaisivat näkyä myös erot eri tehtävien houkuttavuudessa (niiden ei-materiaalisessa palkitsevuudessa tekijänsä näkökulmasta). Tämä taas nimenomaan tasaisi tuloeroja, sillä tällä hetkellä juuri monet jo ihan itsessäänkin kaikkein vähiten houkuttelevista töistä ovat lisäksi vielä huonosti palkattuja. Sen sijaan niissä töissä, joiden palkkatasoissa ay-liikkeen kädenjälki parhaiten näkyy, on usein muutenkin sen verran hyvät työolot yms., että niihin luulisi vapaan hintakilpailun oloissa löytyvän päteviä tekijöitä puoli-ilmaiseksikin.
Toki huippupalkat varmaan leijuisivat ihan omissa sfääreissään, mutta niinpä leijuvat nytkin.
(Nämä ovat tietysti vain oletuksia - mutta niin kauan kuin elämiseen riittävää perustuloa ei ole missään otettu käyttöön, ei ole oikein empiiristäkään evidenssiä tarjolla. Voi vain spekuloida.)