Meta

Olen näemmä jotenkin vieraantunut tästäkin blogista. Toisin sanoen en ole onnistunut saamaan kirjoittelua missään vaiheessa oikein kunnolla käyntiin ja tähän tämä sitten lässähti. Kai vielä pitäisi yrittää, mutta luultavasti tarvitsisin bloggaamiseen jonkin uuden asennon ja tekniikan.

Minusta standardimuotoinen blogialusta - toisin kuin vaikkapa Facebook - on kyllä oikein hyvä idea noin niin kuin perusrakenteeltaan ja affordanssiensa puolesta. Syötteenlukija parantaa välineen periaatteellista käytettävyyttä entistään. Mutta bloggauskulttuurin kirjoittamattomissa säännöissä on joitain  vieraannuttavia piirteitä, joiden vuoksi en ole oppinut käyttämään tätä sillä tapaa kommunikatiivisesti kuin periaatteessa tahtoisin käyttää. Kun en ole löytänyt luontevaa tapaa kommentoida blogeja, joita säännöllisesti luen, ei toki ole yllättävää, ettei minulla itselläni ole lukijoita. Mistäpä ne tänne löytäisivät, kun en minäkään profiilillani missään käy. Ja kun ei ole lukijoita, ei ole oikein kirjoitusmotivaatiotakaan.

Mikä sitten tökkii? Olen itse asiassa vallitsevassa bloggauskulttuurissakin tyytyväinen yllättävän moneen asiaan: siihen millaiseksi on muodostunut tyypillinen blogitekstin pituus tai kommentin pituus ja mitä tyylilajeja niissä yleisesti sovelletaan. On oikeastaan vain yksi vieraannuttava seikka: vauhti. Useimmille reagoinnin nopeatempoisuus tuntuu sopivan, ainakin päätellen siitä että monenkin seuraamani blogin kommenttiosastossa käydään säännöllisesti aivan mainioita keskusteluita. Sääli vain että en vain osaa itse tunkea mukaan. En koskaan luontevasti ehdi.

Aikaa blogien lukemiseen, kirjoittamiseen ja kommentointiin on tietysti jo sinällään varsin vaihtelevasti, joten on tuurista kiinni, onko jokin blogiverkostoissa pari päivää kiihkeästi vellova kiinnostava keskustelu jo ehtinyt mennä ohi siinä vaiheessa, kun koittaa se nimenomainen hetki, jolloin itsellä on reilusti aikaa ylikuormittuneen syötteenlukijan läpikäyntiin. Mutta ei tämä totta puhuen kuitenkaan ole se isoin ongelma. Huomattavasti isompi ongelma on se, että minun ylipäätään tekee hyvin harvoin mieli kommentoida jotain juuri hetkeä aiemmin lukemaani tekstiä - etenkin jos teksti on hyvä ja aidosti kiinnostava. Korkeintaan voi haluta sanoa jotain latteaa tyyliin kiitos kiitos, siinäpä oli hieno teksti. Jos tekstissä esitetään jokin väite, jonka on kuullut ennenkin, tulevat tietysti lukiessa mieleen kaikki ne vastaväitteet, jotka on jo mielessään muotoillut reaktiona tähän aiempaan kokemukseen - mutta koska vastaväitteet on jo kertaalleen ajateltu läpi, ei niitä varsinaisesti tee mieli alkaa siinä enää ylöskirjaamaan. Paljon enemmän tekisi mieli jutella niistä asioista, joita sillä hetkellä itse kiihkeimmin ajattelee - mutta ne ovat kyllä minun tapauksessani tyypillisesti asioita, joista on jollain seuraamalllani foorumilla keskusteltu muutama kuukausi sitten. Tästä syytän mieleni spontaaneja rytmejä.

Kuten kai useimmat ihmiset, vastaanotan päivittäin valtaisat määrät informaatiota jota en kerää mihinkäään tiettyyn tarkoitukseen vaan ahmin silkkaa yleistä uteliaisuuttani eri lähteistä: uutisia, blogimerkintöjä, kirjoja, elokuvia. Jollen erityisesti pyri ajattelemaan niitä, ne valuvat ahminnasta saadun pikanautinnon jälkeen jonnekin unohdukseen. Mutta alitajunta puuhaa omiaan ja havaintojeni mukaan se on tyypillisimmin joskus 2-4 kk myöhemmin saanut valittua massasta ne hituset, jotka se tahtoo ottaa jotenkin tietoisesti prosessoitaviksi. Kun nämä alun perin väsyneen hajamielisesti vastaanotetut ärsykkeet sitten muistikuvina pulpahtelevat jälleen tietoisuuteen, niissä onkin aivan uudenlaista intensiteettiä.

Tulee siis äkillisesti bussipysäkillä mieleen se ainoa oikea vastaväite päättelyketjulle, jonka on lukenut viime helmikuussa jostain tietystä blogista, ja sitten haluaa palata tarkistamaan, miten päättelyketju menikään. Eivätkö muka muiden mielet käyttäydy näin?

Blogi olisi kyllä meille hitaillekin erinomainen yhdistetyn ajattelun ja kommunikoinnin alusta, jos vain olisi täysin odotuksenmukaista että esim. kommenttiosastojen keskustelut saattavat kehittyä kommentti kerrallaan kuukausien saatossa. Tiedän ettei kukaan tai mikään suoranaisesti estä minua verkossa kommentoimasta puoli vuotta tai kolme vuotta vanhoja juttuja. Mutta kiistaton tosiasia on, että sellainen ei oikein ole tapana.

Samaa olen kyllä harmitellut esimerkiksi henkilökohtaisten sähköpostien kanssa. Niihin tosin saattaa olla aavistuksen verran luontevampaa vastata vasta vuoden kuluttua niiden vastaanottamisesta. (Tai näin toiveikkaasti kuvittelen.) Jotenkin ajattelisin, että tekstipohjaisen verkkokeskustelun omin lokero ja reviiri kaiken muun viestinnän keskellä olisi saada olla se kaikkein hitain ja rytmiltään joustavin: väline jonka välityksellä kommunikoitaessa olisi itsestäänselvästi oikeus vastata vasta sitten kun siihen tuntee sisäistä tarvetta. Kaikkihan on siististi dokumentoituna, joten ei ole minkäänlaista teknistä estettä palata vaikka miten vanhoihin keskusteluihin.

Etenkin kaksinkeskisessä livekommunikaatiossa (puhelinkeskustelut mukaan lukien) täytyy aina reagoida välittömästi ja kaikkeen, enkä minä sellaisen kommunikaation inhimillistä merkitystä millään muotoa väheksy: ilman näitä reaaliaikaisia palautepakkoja olo olisi varmaan aika hutera ja eksynyt. Jos laatii blogikirjoituksen, jota kukaan ei kommentoi, tilanteessa on paljon kilpailevia tulkintavaihtehtoja: Ehkä puheenvuoro käsitteli niin tylsää aihetta, ettei kukaan lukenut kuin otsikon? Ehkä se oli niin sekavasti kirjoitettu ja huonoa kieltä, että lukijat jättivät sen kesken? Ehkä ajattelu oli niin kaavamaisen sovinnaista, että kaikki olivat kuulleet kaikki esitetyt väitteet sata kertaa ennenkin? Ehkä asiavirheitä sisältäneestä tekstistä paistoi niin puutteellinen aihealueen tuntemus ja ymmärrys, että lukijat vaikenivat silkasta myötähäpeästä? Ehkä esitys niin nerokkaan tyhjentävä, ettei siihen ole kenelläkään vastaansanomista? Reaaliaikaisessa kaksinkeskisessä kommunikaatiossa em. tilanteet on suhteellisen helppo erottaa toisistaan, ja se on hienoa. Blogi on kuitenkin blogi ja sitä kuuluu voida lukea salaa ja kommentoida vain jos kommentituttaa. Eikä tämä blogimuodon ominaislaadun kunnioittaminen vielä yksinään johda siihen, että blogiviestinnästä tulee yksisuuntaista ja monologista,  vaikkakin sen yhteisvaikutus joidenkin muiden kontingenttien sosiaalisten normien kanssa saattaa joissain tapauksissa olla sensuuntainen.

Eri välineiden varaan rakentuvien kommunikaatiokulttuurien kannattaisi ylipäätään profiloitua ottamaan kaikki irti juuri kyseisen välineen mahdollisuuksista sen sijaan, että kaikesta kommunikaatiosta yritetään muokata yhtä ja samaa perusmössöä (esim. tuomalla pakollisen minimipalautteen ideaa väkinäisesti blogeihin kaiken maailman tykkäämisnapein). 

Luettavuuden parantamiseksi taidan joka tapauksessa seuraavaksi vaihtaa blogin ulkoasua. Aika surkea kieltämättä on tämä nykyinen.