Pidän ihmisäänistä. On sääli, että ihmisten ääniä niin harvoin voi antautua kuuntelemaan ihan vain ääninä, kun pitää ottaa huomioon myös se, mitä ne sanovat. Radiotoimittajain puheäänet ovat periaatteessa kaikkein selvimmin julkisia, mutta jotenkin niidenkin miellyttävyyden arvioiminen ilman mitään viittauksia puhesisältöihin tuntuisi sopimattoman objektivoivalta. Keskityn tässä siis laulaviin ääniin, ihan puhtaasti sovinaisuussyistä.
Mainstreamilla tavalla ”vaihtoehtoinen”, melodinen ja melankolinen poprock genrenä selvästikin suosii juuri sentyyppisiä miesääniä, joista minä vaistomaisesti pidän. Esim. Brett Andersonilla on (ja etenkin oli) kerrassaan ihana ääni, ja luulen että juuri Andersonin ääni (pikemminkin kuin mikään yleisnostalgia) on syypää siihen, että huomaan kuuntelevani vanhaa Suedea edelleen aina ajoittain - niin kornia kuin itse musiikki onkin. Vähän sama pätee Placeboon. Nuorella Morrisseyllä oli ihana ääni, eikä ole yhtään hassumpi ääni Arcade Firenkaan solistilla (jonka nimeä en muista). Minulle äänen vahvuus ja/tai kouliintuneisuus ei tosiaankaan ole mikään ansio: myös ohuet ja rikkonaiset äänet ovat usein ihania. Esimerkkinä tästä paljastettakoon, että minusta White Stripesin Jack Whitella on aivan jumalaisen kaunis ääni.
Jumalaiset naisäänet löytyvät hieman eri musiikkigenreistä. Naisäänistä täydellisin on varmaan Tracy Chapmanilla (jonka muukin performance on aika ihastuttava yhtä lailla hyvin nuorena ja vakavana kuin vähän vanhempana ja leikkisämpänäkin). Pidän kaikista äänistä, jotka ovat objektiivisesti tarkastellen yhtään samantyylisiä kuin Chapmanin. En usko että niitä on tarpeen tässä edes erikseen luetella, folkin ja soulin alueilla tällöin enimmäkseen liikutaan. Sävyltään täysin erilainen, mutta myös todella hieno ääni on (tai siis oli) Janis Joplinilla.
Siinä missä miesäänet usein ovat minustakin parhaimmillaan juuri sellaisina kuin populäärimusiikkiteollisuus ne (ilmeisesti) haluaa, vaikuttavia naisääniä tulee huomattavasti useammin vastaan tavallisissa arkielinympäristöissä kuin tallenteina. Itse asiassa ihan koko ajan. Ilmeisesti populaarimusiikkiteollisuuden koneistot vaativat naisia kuorruttamaan äänensä sellaisella feminiinisellä keimailulla, joka minusta nyt vain kerta kaikkiaan sopii paremmin (nuorille) miesäänille. Tai mikä vielä huomattavasti pahempaa, naisääniä profiloidaan raikkaan lapsenomaisiksi (siis tyyliin joku Björk tai muu hirvitys). Jos sekä feminiininen keimailu että raikas lapsenomaisuus puuttuu, kuulostaa sinällään melko tavanomainenkin naisääni heti tosi hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti