keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Matkailutkin suoritettu

Tämän kesän turistimatkakohteemme olivat Berliini ja Pietarsaari. Kummassakaan ei viivähdetty järin kauaa, mutta koin molemmissa hetkittäistä turistiutta. Ei minulla silti taida olla mitään sanottavaa siitä, millaisia paikkoja Berliini ja Pietarsaari ovat.

Berliinistä jäivät päällimmäisinä mieleeni eräätkin hämmentävän mutkattomat suomalaislapset, jotka jo muutaman Berliini-viikon jälkeen olivat ottaneet ympäristönsä haltuun ja hoitelivat oma-aloitteisesti asioita elekielellä ja muutaman saksansanan sanavarastolla. (Millaista, oi millaista olisi olla ollut sellainen lapsi?). Pietarsaaressa taas ylivoimaisesti vaikuttavinta oli Westerlundin matkustajakoti. Se on kaikkea sitä, mitä sanasta ”matkustajakoti” tulee mieleen, se sopisi juuri sellaisiin hetkiin jollaisina ihmisen voi ajatella kipeimmin kaipaavan nimenomaan matkustajakotia. Tiedättehän: jos olisi juuri saanut tietää sairastavansa tappavaa sairautta ja tahtoisi yksin selvitellä ajatuksiaan jossain ei-missään, kaukana kaikesta. Nuhjuisessa pikku matkustajakotihuoneessa voisi kynttilänvalossa kirjoittaa käsin pitkiä kirjeitä elämänsä ihmisille. Ainakin Westerlundin matkustajakotiin olisi paras mennä talvella, jolloin siellä olisi vetoisaa (näin uskon) ja välillä oven takaa kuuluisi rapinaa, kun henkilökunta lisäilisi puita kaakeliuuniin.

Pietarsaaressa katseeni pysyi paremmin turistitaajuudella kuin Berliinissä, ainakin päätellen siitä millaisiin seikkoihin huomio katukuvassa kiinnittyi. Huomasin mm. 1) että Pietarsaaressa on noin joka toisessa korttelissa jokin kirkko, kappeli tai muu vastaava hengellinen harjoitustila 2) että pietarsaarelaisten pikaruokakulttuuri on hämmentävän kevätrullapainotteinen: keskusta-alueella oli valehtelematta parikymmentä myyntikojua, joiden suurin kyltein mainostettu päätuote ovat VÅRRULLAR.

Toisaalta: nyt heti nämä havainnot ilmoille pullautettuani minuun iskee epäilys, että ehkä Helsingissäkin tosiasiassa on asukaslukuun suhteutettuna yhtä surrealistiselta tuntuva määrä seurakuntasaleja ja kevätrullagrillejä - ehkä en vain ole tullut katselleeksi kaupunkia sillä silmällä. Olisinko muka mitenkään välttämättä huomannut, vaikka useimmat helsinkiläisetkin söisivät päivittäin annoksen kevätrullia? En osaa järin vankasti uskoa tietäväni, mikä on ”tyypillistä” tai ”tapana” yhtään missään paikassa. Entä jos vain satun huomaamaan jonkin yleisen kansallisen kulttuuripiirteen ollessani Pietarsaaressa ja siksi kuvittelen sen pietarsaarelaispiirteeksi? Ja vastaavasti: montako kertaa ihmisen pitäisi käydä jossain tietyssä berliiniläisessä kahvilassa voidakseen julistaa, että sielläpä vasta on mukava ilmapiiri (näinhän usein kuulee julistettavan)? Mistä minä muka erotan, mikä on oikeasti ”paikan henkeä” ja mikä vain omaa mielentilaani (joka kenties johtuu siitä, että olen alitajuisesti taipuvainen käymään kyseisessä kahvilassa vain mukavassa seurassa tai mukavassa nousuhumalassa tai whatever)?

Tiedän olevani poikkeuksellisen huono matkailija juuri koska en useinkaan kykene tekemään havaintoja, joiden todella vakavissani uskoisin olevan ensisijaisesti havaintoja jostain ”paikasta” - ei siis esimerkiksi yksittäisestä tilanteesta tai ihmiskunnasta tai minusta itsestäni. No, ehkäpä juuri siksi ihan mielelläni nökötänkin kotona. Onneksi matkailun voi halutessaan delegoida muille. Matkakirjoja kirjoittavat useinkin juuri ne, jotka ovat kaikkein parhaita matkailussa (ymmärtävät tilastollisten tyypillisyyksien ja kulttuurierojen päälle), joten kirjoista voimme me muut suoraan ja matkailematta lukea valmiit tulokset. Kätevää.

2 kommenttia:

  1. Mielestäni paikalla on kyllä muitakin ominaisuuksia, kuin mitä sinne vie itse mukanaan. Joissain paikoissa vain tuntee olonsa kotoisaksi huolimatta seurasta tai omasta mielentilasta tai siitä, missä paikka sijaitsee. Paikka voi saada mielialan muuttumaankin, joko hyvään tai huonoon suuntaan. Vaikka myönnettävä on, että erityisen hyvän tunnelman täyttämiä hetkiä ei yleensä voi kokea uudestaan, vaikka palaisikin kokemispaikkaan tuota tunnelmaa etsimään. Paikan henki voi silti olla otollinen näille hetkille, mutta monen muunkin asian on silloin osuttava sopivasti yksiin.

    k

    VastaaPoista
  2. Hei k,

    En ole mistään sanomastasi varsinaisesti eri mieltä.

    Tietysti minäkin arjessani käyttäydyn ikään kuin paikoilla olisi henkensä, hakeudun tietyissä tilanteissa tiettyihin paikkoihin ja vältän toisia. Lamaannuttava epävarmuus iskee vasta, kun pitäisi perustella paikkavalintojaan jotenkin muuten kuin tyyliin "näin minusta nyt vain tuntuu hyvältä tehdä". Uskon kyllä, että valinnoillani on joitain objektiivisiakin perusteita, mutten osaa luottaa kykyyni nähdä (ainakaan kovin helposti ja nopeasti) mitä ne ovat ja mikä niiden osuus missäkin yksittäistapauksessa on.

    Käsittääkseni turistimatkailu eroaa "tavallisesta" paikoissa käymisestä ja olemisesta juuri siinä mielessä, että turistin ikään kuin kuuluisi osata myös jälkikäteen puhua tietyllä tavalla paikoista, joissa on käynyt: pitäisi osata esittää havaintoja, jotka perustuvat nimenomaan "omaan suoraan kokemukseen" mutta joilla voi silti olettaa olevan jotain todellista merkitystä muillekin. Ja tähän havaintoraporttituotantoon pitäisi vieläpä pystyä hyvinkin lyhyen paikassaoleilun jälkeen, mikä saa turistimatkailun totisesti tuntumaan vaikealta lajilta.

    Luotan kyllä ihan vilpittömästi _muiden_ ihmisten kykyyn erottaa omien paikkakokemustensa objektiivinen ja subjektiivinen aines toisistaan. Olen ihan taipuvainen uskomaan, kun ystävä tahi matkaopaskirja sanoo vaikkapa, että jossain kaupunginosassa on "levollinen tunnelma". Minua kuitenkin kiusaa se, etten edes tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä, jos jossain tilanteessa tahtoisin varmistua siitä, ettei tietyssä kaupunginosassa kokemani levollisuus ole vain oman sisäisen todellisuuteni projisoimista ympäristöön. (Pitäisikö alkaa laskea ihmisiä ja autoja? Luokitella vastaantulijoiden ilmeitä ja mitata näiden liikehdinnän nopeutta? Keskittyä kartoittamaan tiettyjä piirteitä alueen tilankäytöstä ja arkkitehtuurista? Mitä piirteitä?)

    Jostain syystä en tunne jälkeäkään tuosta epävarmuudesta, kun esitän havaintoja vaikkapa tietyssä tekstiaineistossa esiintyvistä puhetavoista (niiden tunnesävyistä, filosofisista taustaoletuksista ja käsitepoliittisista vaikutuksista). Jonkin verran kai olisi hyväkin tuntea, mutta en vain osaa. Useimmiten nopeaan silmäilyyn perustuvat ensivaikutelmat ovat tekstien kohdalla osoittautuneet vähintään jollain tavalla puolustettavissa oleviksi myös tarkemman lähiluvun jälkeen - ja mikä tärkeintä: uskon ainakin periaatteessa tietäväni, miten tekstin lähiluku suoritetaan, vaikken siihen kovin usein vaivautuisikaan.

    Sinänsä kiinnostava ilmiö kyllä.

    VastaaPoista