Suunta Euroopalle

Tekee mieleni ihan vähän vielä jatkaa edellistä teemaa eli hämmästellä tämän nousevan degrowth -diskurssin vinoutumia ja omituisuuksia. Kuten sanottu, minusta talouslaskuvaatimusten vakuuttavuutta vähentää olennaisesti se, että niitä yritetään väkisin selittää puhtaasti ympäristöhuolen motivoimiksi vaikka muitakin käyttökelpoisia perusteluita olisi tarjolla. Toinen ihmetyttävä piirre on se, että elintason laskusta puhutaan neutraalin universaalisti jonkinlaisena arvovalintana, johon kaikilla elintasoltaan samanlaisilla mailla (tai jopa yksilöillä) yhtä hyvät tai huonot edellytykset. Tai sitten luonnon kestokyvyn määrittämänä objektiivisena pakkona, joka koskee yhtä lailla kaikkia. Se ei muka näytä mitenkään liittyvän historiaan tai identiteettiin tai paikallisiin oloihin.

Tämä on outoa sikäli, että intuitiivisesti ajatellen eurooppalaisten talouskasvukriittisten toimijoiden olisi Euroopan sisällä toimiessaan sekä älyllisesti rehellistä että strategisesti järkevää käsitteellistää oma agendansa nimenomaan (länsi-)eurooppalaiseksi hankkeeksi. Kahdessakin mielessä. Ensinnä koska eiväthän objektiiviset elintasonlaskupaineet kohdistu tasapuolisesti kaikkiin. Ne kohdistuva nimenomaan eurooppalaisiin, joilla nyt vain ei näytä olevan rahkeita menestyä globaalissa talouskilpailussa, vaan jäävät joka tapauksessa häviölle (siis vaikka maailmantaloudella menisikin hyvin eivätkä luonnon rajat uhkaisi tulla vastaan aikoihin). Euroopassa on tulevaisuudessa köyhempää kuin mihin täällä on totuttu, joten olisi ihan objektiivista tarvetta ideologialle, joka tekisi tästä välttämättömyydestä hyveen. Toisekseen: aineksia tällaisen ideologian kokoamiseen löytyy helpoimmin nimenomaan Euroopan omasta kulttuuriperinteestä. Tai oikeammin: vain sieltä niitä voi löytää ilman että kylkiäisenä täytyisi omaksua kaikenmoisia vahvan anti-individualistia painotuksia. On perin juurin vastenmielistä kritisoida taloudellisen menestyksen tavoittelua kontekstissa, jossa taloudellinen menestys on ainoa mikä voi pelastaa yksilön jonkun agraarihenkisen kyläyhteisön armoilta. Ja juuri tällainenhan perusasetelma - kiusallista kyllä - tuppaa olemaan Euroopan ulkopuolella.

Pitäisi vain jotenkin elvyttää sitä itseymmärrystä, joka Euroopalle on historiallisesti rakentunut sen peilatessa identiteettiään suhteessa Amerikkaan. Siis niihin pinnallisiin ja sieluttomiin amerikkalaismaterialisteihin, tiedätte kai diskurssin. Tämä itseymmärryshän on tuhottu vasta ihan muutaman viime vuosikymmenen aikana. Kilpailukyvyn nimissä tietenkin, kun on yritetty epätoivoisesti istuttaa tännekin nöyrää aasialaishenkistä työmoraalia ja amerikkalaista yrittäjämieltä - ja siinä sivussa tuhottu se eetos, joka saattaisi tehdä juuri eurooppalaisille poikkeuksellisen helpoksi leikata vapaaehtoisestikin elintasoaan. No, tuskin kyseistä eetosta silti kokonaan on saatu kitkettyä, onhan sillä materiaalinenkin perusta. Omakohtainen kokemus materiaalisesta yltäkylläisyydestä lienee paras rokote materian kasaamisen onnellistuttavuuteen kohdistuvia ylimitoitettuja odotuksia vastaan - ja tällainen kokemus valtaosalla eurooppalaissyntyisestä väestöstä nyt kai kuitenkin on. Eikö siis Euroopalle globaalissa työnjaossa luontevasti lankeava rooli olisi keskittyä vaalimaan sellaista kulttuuria, keskustelua, tiedettä ja sivistystä, joka ei todellakaan tuota (juuri) mitään mutta johon keskittyvä elämäntapa ei myöskään maksa (juuri) mitään?

Täsmennyksaeksi vielä: suhtaudun kyllä erittäin epäluuloisesti kaikkeen identiteettipolitiikkamuotoiseen politikointiin eli siihen, että tiettyjä arvoja ja elämänmuotoja puolustetaan lähtökohtaisesti jonkin tietyn ryhmän nimissä ikään kuin poliittiset vaatimukset jotenkin luonnostaan kumpuaisivat tietystä kulttuuritaustasta ja tietyistä jaetuista kokemuksista. En minä siis tässäkään tapauksessa identiteettilähtöisen degrowth-agendan syntyä varsinaisesti toivo saati ehdota – enemmänkin vain aidosti ihmettelen, miten kummassa tällaista elitististä diskurssia (”me pelkkää materiaa halveksuvat ja sivistysperintöämme vaalivat eurooppalaiset valitsemme materiaalisesti vaatimattoman elämän..”) ei missään näy. Mieluummin degrowth -ideologiaa näköjään markkinoidaan luonnonläheisille viherpehmoyleisöille eksoottisen epäeurooppalaisella anti-individualismilla (”yhteisöllisiä” elämäntapoja kun on helppo ihannoida, jos ei niistä ole kokemusta). Ei mikään ongelmaton strategia sekään.