perjantai 30. huhtikuuta 2010

Kunnia ja muut sananvapauden rajat

Sananvapauden suhteen olen noin yleensä ottaen aika ehdoton. Niin on moni muukin, eikä minulla liene aiheeseen mitään kovin yllättävää tai omaperäistä lisättävää. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että minulla ja sananvapausrajoituksiin myönteisemmin suhtautuvilla tahoilla on kovin erilaiset intuitiot myös siitä millä tavoin ja missä kohdin sananvapautta on kaikkein ymmärrettävintä haluta rajoittaa. Tämä havainto jäi vaivaamaan, etenkin kun se tuntuisi jollain epämääräisellä tavalla liittyvän näihin Eufemiankin käsittelemiin kunnia-asioihin.

Kunnianloukkauksista puhutaan aika usein silloin halutaan rajoittaa ilmaisuvapautta netissä: pitäisi kuulemma saada anonyymit solvaajat tilille teoistaan. Silti kunnianloukkaussyytteitä nostettaessakin ajattelun logiikka tuntuisi useimmiten olevan kaukana mistään varsinaisesta kunnia-ajattelusta. Ihmiset ovat huolissaan maineensa huononemisen materiaalisista seurauksista, oman henkilöbrändinsä pilaantumisesta tavalla, joka hankaloittaa menestystä markkinoilla. Eivät he tuohdu loukkauksista silkkaa turhamaisuuttaan eli puhtaasti kunnian vuoksi.

Minulla ei ole materiaa menetettäväksi enkä koe itseäni muutenkaan kunnon markkinatoimijaksi, mikä varmaan selittää sen, että minulle on aika yhdentekevää mitä nuo "ketkä tahansa muut" (suuret massat ja markkinakanssatoimijat) minusta ajattelevat. Paljon paremmin ymmärrän halua rajoittaa mahdollisuuksia kunnianloukkauksiin sanan varsinaisessa ja vakavassa mielessä. Kunnia on aristokraattinen käsite, kunnianloukkaus on ennen kaikkea sellaista mustamaalausta, joka asettaa uhrin noloon valoon aidosti vertaistensa silmissä. Ja koska jokainen varmasti uskoo nimenomaan vertaistensa olevan sangen arvostelukykyisiä, ei tyylitön ja yksioikoinen solvaaminen tai edes kömpelö valehtelu voi uhata kenenkään kunniaa tässä vakavassa mielessä.

(Lähden tässä nyt siitä oletuksesta, että täysjärkinen ihminen ymmärtää jokaisen tekstin olevan jonkun kirjoittama. Näissä oloissa on kaikille lähtökohtaisesti itsestäänselvää, että esimerkiksi haukku voi toimia mainoksena. Minäkin luulen esimerkiksi aikojen kuluessa muodostaneeni tuntemattomasta ihmisestä positiivisen ennakkokäsityksen vähintään yhtä monta kertaa sillä perusteella, että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana pahaa kuin sillä perusteella että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana hyvää. Oleellista on kuka puhuu ja millaisia argumentteja käyttää.)

Tästä näkökulmasta toisen ihmisen kunniaa on aika vaikea yksiselitteisesti loukata. Aivan liian helposti käy niin, että sitä yrittäessään saattaa vain itsensä häpeään. Ainoa eettisesti todella hankala tilanne on se, että joku varastaa toiselta äänen ja identiteetin. Ja nettianonymiteetti tekee uudella tavalla mahdolliseksi paitsi julkisen nimittelyn ja solvaamisen myös tällaiset varkaudet.

Jos minä haluaisin nolata jonkun, en todellakaan rientäisi solvaamaan ja nimittelemään häntä julkisesti blogissani tai Suomi24:n keskustelupalstoilla. Sen sijaan alkaisin kirjoitella netissä hänen nimellään (tai monien häneen yhdistämällä vakiintuneella nimimerkillä). Enkä mitään tökeryyksiä tietenkään. Opettelisin uhrini tyylin niin ettei kukaan uskoisi minua pelkäksi kaimaksi. Hakeutuisin uhrin elämän kannalta keskeisille foorumeille ja tekisin siellä niin pieniä ylilyöntejä, että suurin osa yleisöstä ei huomaisi mitään erikoista (saati epäilisi, että saattaisin olla joku muu kuin se joka väitän olevani). Mutta tähtäisin siihen, että juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa. Niin varovainen kannattaisi olla, ettei tätäkään välttämättä tapahtuisi: kärsimystä ja häpeää uhrille seuraisi yllin kyllin joka tapauksessa. (Ihmisellähän on tunnetusti taipumus silkkaa turhamaisuuttaan yliarvioida se miten tarkkaan hänen nimissään olevia tekstejä luetaan ja miten pitkällemeneviä johtopäätelmiä hänen henkilöstään niiden perusteella tehdään).

Minusta on vähän outoa, miten heikosti juuri tämä tämmöinen kunnia on suojattu - muuten kun alalla kuitenkin voi nostaa oikeusjuttuja vähän mistä tahansa. Ei, en kannata sitä, että toisen nimellä esiintymisestä tehtäisiin rikos (siinä olisi riskinsä: luultavasti vain parodioiden yms. tekeminen hankaloituisi laintulkitsijain tulkitessa, että kansa on lähtökohtaisesti täysin medialukutaidotonta eikä tunnista räikeintäkään parodiaa parodiaksi). Mutta tunnustan kyllä mainiosti ymmärtäväni, että on mahdotonta suhtautua täysin tyynesti tuollaiseen oman identiteetin/nimen hienovaraisesti mustamaalaustarkoituksissa toteutettuun nappaamiseen. Voin hyvin kuvitella sen puhtaasta turhamaisuudesta kumpuavan raivon, jonka tällaisen kiusaamisen uhriksi joutuminen voisi aiheuttaa – vaikken siis osaakaan kuvitella, mikä kaiken maailman nettianonyymien taholta tulevissa julkisissa solvauksissa ja nimittelyissä voisi oikeasti raivostuttaa. Sympatiaakin solvausten uhrille tulee mukavasti sivustaseuraajilta.

8 kommenttia:

  1. Muistan minäkin joskus ajatelleeni tuota, kuinka toisen nimen käyttäminen olisi tehokkain nolaus. Ja juuri noin: hienovaraista kökköyttä harvakseltaan.

    Kärsin suunnattomasti, kun kirjamarkkinoille ilmestyi ihminen, jolla oli sama nimi kuin minulla. Koska kyseinen henkilö toimitti vielä samantyyppisiä kirjoja kuin minä olin tehnyt, ajattelin ensin, että kustantaja oli jotenkin möhlinyt. Hetken ajan teki mieleni soittaa johonkin ja ilmaista järkytykseni.

    Niin, tämä kaimani oli juuri sillä tavalla lievästi tökerö, että kohtaloni tuntui kohtuuttomalta. Nykyään tekee mieleni sanoa kaikille, että kun googlaatte nimeäni, minä en sitten ole se yksi hölmö.

    Ponnistelen jättääkseni sanomatta. Ja aina tunnen valtavaa riemua, kun onnistun olemaan sanomatta. Ikään kuin olisin hetkellisesti vapautunut jostakin kahlitsevasta.

    VastaaPoista
  2. Olen itse kerran elämässäni ruvennut jonkinasteisiin toimiin, jotta minua nimellä mainiten koskeva teksti poistettaisiin netistä. Siinä ei ollut valehtelua saati solvauksia, mutta oli olemassa (huomattavakin) mahdollisuus, että joku olisi voinut kuvitella minun itse kirjoittaneen kyseisen tekstin. Jos se olisin ollut minä, se olisi osoittanut kaameaa mauttomuutta, tyylittömyyttä ja kontekstitajuttomuutta.

    Mutta kyllä tutumpi tunne on juuri se itsetyytyväinen riemu siitä, että voi antaa vain kaiken olla. Että voittaa turhamaisuutensa, että näkee sangen mainiosti miten kummallisessa valossa tulee näyttäytyneeksi, mutta ei silti syöksy puolustautumaan ja selittelemään. Antaa kaiken vain virrata ohi ja läpi, ei takerru eikä identifioidu.

    VastaaPoista
  3. Mutta Mummo - etkö sinä olekaan kirjoittanut niitä uni- ja värssykirjoja? Vai mitä muuta se täyskaimasi on kirjoittanut?

    VastaaPoista
  4. Eiköhän Mummo ole kirjoitellut enimmäkseen storyboardeja mainoksiin, joissa kaupitellaan karamelleja pikkulapsille.

    VastaaPoista
  5. Kannattaa kirjoitella esitteitä, joilla myydään aseita Afrikkaan. Sillä hommalla on moni runo- ja muu Poju rikastunut.

    VastaaPoista
  6. "Poju"? Vähän nyt rimaa ylemmäs, Tapani.

    VastaaPoista
  7. Kohtuus kaikessa:

    - Poju Z, omaisuus 1 700 000 000 euroa
    - Tapparan omistaja, Madonnan ystävä
    - isä Shlomo Z rikastui valmistamalla Tampellan kranaatinheittimiä Israelissa

    Sat sapienti.

    VastaaPoista