Palautuipa tässä juuri mieleeni hyvä esimerkki siitä, mitä oikeastaan tarkoitin valittaessani viimeksi kulttuurieroja koskevan suoran ja omakohtaisen havainnoinnin vaikeutta. Päällisin puolin tilanne on seuraava: nykyisin käydessäni Tampereella huomioni kiinnittyy tuon tuosta sikäläisiin raivohulluihin autoilijoihin. Eiväthän ne Helsingin kantakaupungissakaan usein oma-aloitteisesti pysähdy valottomilla suojateillä, jollei jalankulkija aktiivisesti ota tilaansa - mutta tekevät sen sentään pakon edessä ihan mukisematta. Tampereella on toisin. Kun jalankulkija siellä lakisääteisiä oikeuksiaan noudattaen astuu suojatielle lähestyvän auton ollessa näköpiirissä, moinen harvoin nähty röyhkeys ajaa tamperelaisautoilijat suoranaisen aggression valtaan: he tööttäävät tai painavat kaasua ja ajavat varpaiden päältä yli. Mutta vaikka subjektiivinen kokemukseni onkin jotakuinkin tämä, minulle olisi aika vaikeaa mennä julkisesti esittämään ”omana havaintonani”, että tamperelainen liikennekulttuuri on helsinkiläistä aggressiivisempaa. Ehkä Helsingissä vain on tajuttu panna liikennevalot kaikkiin pahoihin paikkoihin? Ja ennen kaikkea: eikö ole täysin mahdollista, että itse alitajuisesti toimin eri tavoin eri paikoissa - kenties oma jalankulkukäyttäytymiseni on Tampereella provosoivampaa? Jos näin olisi, arvaisin kyllä siihen syynkin: olen alkanut kategorisesti inhota tamperelaisautoilijoita lukiessani heidän edustajiensa ääniä Aamulehdestä. Tamperehan on kaupunki, jossa on jo pitkään käyty Aamulehden kannustamana avointa sotaa autoilijoiden, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välillä. (Siis nimenomaan myös jalankulkijat ja pyöräilijät ovat olleet toistensa kimpussa, hajoita ja hallitse…). Mutta toisaalta juuri eilen metron uutistaululla mainittiin helsinkiläisestäkin varpailleajosta - ja kun kyseisen pikku-uutisen äsken googlasin, niin täytyy sanoa, että siitä käyty verkkokeskustelukin tuo sangen elävästi Aamulehden mieleen. Ehkä kaikki siis johtuukin vain siitä, että olen onnistunut pysymään tietämättömänä täkäläisistä liikennesodista, kun ne käydään jossain tuolla ilmaislehtikatveikoissa eikä esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla.
Kulttuurieroista puheen ollen: Kari Hukkilan Kerettiläisesseet herättivät minussa (pitkästyneisyyden lisäksi) aika lailla ärtymystä. Tunnistan lukeneeni ihan saman kirjan kuin Timo Hännikäinen. Vaikka perussanoma toki oli kulttuuriessentialismin vastainen, Hukkila sortuili välillä esittämään kaikenlaisia heittoja kulttuurisidonnaisista temperamenttieroista - mikä ihmeen hyvin riittikin vesittämään koko kirjan pääsanoman. Olisi sinänsä kiinnostavaa voida puhua erilaisista itsesuhteen muodoista (siis kieltä, tapoja ja arvomaailmaa perustavammista "olemassaolon tyyleistä" tai temperamenteista), mutta sitä en tajua mikä ihmeen hinku kaikilla aiheesta kiinnostuneilla on tarkastella näitä tyylejä osana jotain (kansallista) "kulttuuria". On sinällään aika toisarvoinen kysymys miten Hukkila konstruoimaansa suomalaisuutta tai "heikäläisyyttä" (ranskanalgerialaisuutta) henkilökohtaisesti arvotti - jokaista tietysti miellyttää sellainen tyyli ja temperamentti kuin sattuu miellyttämään ja totta kai mieltymyksiään voi esitellä ja puolustaa. Mutta eikö nämä itsesuhteen tyylit voisi nimetä ja identifioida jotenkin toisin? Tai siis eikö kannattaisi nimetä, jos kerta on pohjimmiltaan kaunista kosmopolitismia puolustamassa?
Kiinnostavaa kyllä, suomalaismentaliteetin ankarimpien kriitikoiden suomalaisuuskonstruktiot ("me tyylitajuttomat, sosiaalisesti kömpelöt ja negatiivisesti ajattelevat rehellisyysfetisistit") ovat lähes aina monin verroin sympaattisempia ja samastuttavampia kuin suomalaisuuden kannattajien suomalaisuuskonstruktiot ("me sisukkaat ja jämerät toiminnan ihmiset"). Niin että jos joku voisi onnistuneesti houkutella minutkin tiedostamaan omaa uinuvaa suomalaisuuttani ja luomaan poliittista suomalaisidentiteettiä, niin parhaiten varmaan joku tämmöinen hukkila. Enkä tosiaankaan tarkoita tällä sitä, että "liian kielteinen" asenne suomalaisuuteen herättäisi automaattisena vastareaktionaan halun puolustaa parjattuja (vrt. Hännikäisen visioimat inkvisiittoriesseet), vaan ihan vain sitä, että jos ylipäätään uskoo esitetyt väitteet suomalaisuudesta ja tunnistaa suomalaisuuteen liitetyissä piirteissä itsensä (piirteitä sinällään suuntaan tai toiseen erityisesti arvottamatta), päätyy siihen pessimistisen alistuneeseen johtopäätöksen, että lienee mahdoton yrittääkään näin syvälle yksilön ruumiiseen ulottuvien kulttuurirajojen yli kommunikoida. Sitäkö hukkilat tosiaan haluavat - vai onko tässä nyt tapahtunut jokin argumentaatiostrateginen kömmähdys?
Olet aivan väärässä. Hyväksyn sen. Minä hyväksyn hyvin syvästi väärässä olemisen. On silti hyödyllistä, iloista tiedostaa, että tämä juonne Liuhdon, Timben, Hönöhänän valahtamisessa paikkaan josta ei oikein näe, mikä "H" on ja mitä me, monet hukkilat tosiaan haluamme, kaikki kumpuaa kämmeneen virnuilevan Matti Mäkelän lennokkaasta huumorista ja ylikiihottuneesta paasilinna-örnön-koiruudesta. Ei siitä sen enempää, mutta.
VastaaPoistaJongin rotin nimessä voin kertoa mistä on kysymys, millaista on, meillä kirjallisuudessa, ja mimmone lienee totuus. Savukeitaan ailahtelevassa esseeteollisessa kehityshankkeessa "H" kuitenkin vain, sattuu, olemaan ainoa aikuinen. Muut on vaihtelevin tavoin hinteliä taikka suomen, kielenä, vastaisia korviin ulottajia ja vähätietoisia kerjäläisiä niukoin kerjäyskyvyin.
Erittelen: kaikki muut ovat kapeita. Jopa poikkeuksellisen kirjoituskykyinen ja vinottelevainen Nylen on hintelä. Mutta ei niin hintelä kuin Timo, Timbe, Hönöhänä, Tomppa, Sutinen, Malinen, Tähtinen. Näistä Mallinen on rotevin. Mutta hänessä ei ilmene ajattelua. Lehto olisi myös, mutta hänen kirja oli kokoonaurattu muinaisista tekstiileistä. Tätä vastaa kummasti, että "H" on kirjaan, kanteen, jotenkin päätyneessä muotokuvassa kaunein. Hänellä on myös kiinnostavia tietoja.
Päinvastoin kuin niillä jotka esitelmöivät, ja tahtovat kertoa kaiken perustuvan "wikipedian pintaopuoliseen selailuun". Tai referoivat sivutolkulla Valkoisen kohinan ja Inhon tarinaa ja sisälmystä ja ihmisen välejä. (Tästä on pääteltävissä että ainakin kaksi syksyn uutuutta on tällä viikolla luettu.) Jotta olette, olet aivan väärässä. Ey ymmärrä. Hyväksyn. Tai mä vaan sitten olen lukenut kokonaan eri kirjaa kuin sinä ja Liuhto, Timbe, Timo, hönöhimo, enkä sitäkään kokonaan.
Tamperelaisen sielun alalta havaintosi ovat kansainvälisesti todet ja merkitsevät. Ettei syytä huoleen.
Tästä päädymme kyllä johonkin ytimeen eli kysymykseen, miksi ylipäätään luen Savukeitaan esseitä. En minä sieltä osaa ajattelua tai ajatuksia etsiä. Minua vain viehättää, kun joku jutustelee niitä näitä ilmiöistä, jotka ovat minullekin tuttuja ensi sijassa elävästä elämästä (siis siinä missä valtaosa kirjojen ja muun median käsittelemistä aiheista on tuttuja ensi sijassa kirjoista ja muusta mediasta). Muistan, että erityisesti Vihan ja katkeruuden esseiden Antti Nylén tuotti minussa vahvan "samassa maailmassa ollaan" -kokemuksen, sellaisen elämänmakuisuudessaan turvallisen ja rauhoittavan. Kenties jonkinlainen sukupolviside?
VastaaPoistaVähän luulen, että juuri sukupolvispesifit avainkokemukset ovat tämän Hukkila vs. me hintelät -kuilun aiheuttaneet, ei mikään kypsyys- tai aikuisuusaste lain. Vain 1970-luvulla (tai 1980-luvun alussa?) syntyneillä on esimerkiksi tuntumaa siihen, mitä on herätä omakohtaiseen poliittiseen ajatteluun tilanteessa, jossa Pentti Linkola näyttäytyy yhtenä vakavasti otettava älyllisenä haasteena (eikä todellakaan minään "piristävänä provokaattorina" tms.) Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustusta lukiessa minulle tuli ensi kertaa mieleen, että Linkola todella on jonkinlainen keskeinen sukupolvikokemus.(Tämä - http://www.like.fi/kirjat/linkolan-ajamana - ilmestyi vasta hiukkasen myöhemmin ja vahvisti herännyttä mielikuvaani).
Vaikkei tämä sukupolvi ole poliittisesti mitään yhteisiä vastauksia ikinä pyrkinyt muotoilemaan, yhteiset kysymykset jättänevät jälkeensä tietyn perushahmotuksen siitä, mitä "poliittinen" ylipäätään on. Ja luultavasti tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että Hukkila (ja suunnilleen koko se sukupolvi) näyttää täältä katsoen vain kiertelevän kaikkia oikeasti relevantteja kysymyksiä ja ampuvan joihinkin täysin kuvitteellisiin maaleihin.
Timo Hännikäisestä puheenollen: en ole lukenut tätä hänen kohukirjaansa (sen tematiikka kun tuntuu näin hlökohtaisesti sangen epäpuhuttelevalta), mutta noin yleisesti ottaen koen ymmärtäväni suoraan ja ponnistelematta kaiken mitä essehtijät tyyppiä Nylen tai Hännikäinen kirjoittavat - siis mitä he kirjoittaessaan tekevät ja miksi. Hukkilan kohdalla on toisin, en edes hahmota kenelle hän puhuu. Vihervasemmistolaisesti ajatteleville perushumanisteille hänen sanomansa lienee jo valmiiksi unettavan itsestäänselvä; heille hän siis tuskin kirjoittaa? Toisaalta Hukkila ei ole tehnyt elettäkään saadakseen viestinsä uppoamaan halla-aholaisiin. Eikö hän siis muka ymmärrä miten halla-aholaisille kannattaa puhua (tai edes sitä, miten heille ei missään nimessä kannata puhua)? Vai onko hänellä kenties jossain jokin ihan muu yleisö, sellainen jota en vain täältä katsoen näe tai osaa edes olemassaolevaksi kuvitella?